En ole päässyt metsään.

Hengittämään, kokemaan,

palaamaan alkujuurilleni.

Hajoamaan atomeiksi,

sulautumaan ympäristööni.

Pilkkomaan itseni

laajalle hajautuen,

irrottamaan jäseneni ja mieleni erillisiksi osiksi.

Olemaan hetkeksi vapaa.

Ja sitten taas,

hiljalleen,

palautumaan takaisin yhdeksi.

Minäksi.

Uudelleenjärjestäytyneenä,

eheytyneenä,

tuulettuneena ja valoa saaneena,

pihkan tuoksuinen vesipisara

nenän päällä.

Sen sijaan olen tehnyt tuon kaiken

kotona ollen.

Arjen töiden lomassa,

istuessani bussissa ja katsoessani

ikkunasta heijastuvan peilikuvani läpi.

Sohvan nurkalla,

peiton alla,

kynttilänvalossa.

Olen vain ollut

ja hengittänyt

ja tietoisesti katsonut elämääni,

ympäristöäni ja ihmisiä siinä toisilla silmillä.

Niillä, jotka löytävät armon ja ilon,

niillä, jotka uskovat

niillä, jotka ovat olleet sokeana pitkään.

Uskon vasta, kun näen ja koen.

Pieniä pilkahduksia on jo ollut,

sydämen tunteita, jotka vapauttavat.

Kokemuksia luopumisesta ja armollisuudesta,

joka puolella olevasta kauneudesta,

josta olen osana.

Joka on minussa.

Joka olen minä.

Hyvä, arvokas ja tärkeä ihminen.

Myös itselleni.