torstaina, marraskuuta 17

Elämyksiä

Olin eilen kuuntelemassa ja katselemassa ammattilaisvalokuvaajan luentoa. Näin paljon hienoja kuvia, joista näki osaamisen, suunnittelun ja luovuuden kyvyt jo ensivilaisulla. Olin kateellinen niistä hienoista kuvista sekä hetkistä ja kokemuksista, joista kuvaaja kertoi. Onnistumisista, saavutuksista, menestyksestä. Työstä, jonka tekemisestä nauttii ja joka ottaa ihmisen valtaansa vuorokauden ympäri siten, että siitä muodostuu elämäntapa. Ettei se enää aina edes tunnu työltä.

Kunnes hän alkoi kertoa siitä, mitä elämä ja työ on hänelle opettanut. Miten rankkaa se välillä on, kun on kiire. Kun olosuhteet yllättävät itsestä riippumattomista seikoista ja kun perhe-elämä tulee sovittaa tiukkaan aikatauluun. Miten vaikeinta on silloin, kun oma työ perustuu luovuuteen ja se luovuuden silmä on sokea.

Muutama viikko sitten olin kuuntelemassa joogaopettajaa, joka on myynyt omaisuutensa pois ja muuttanut Intiaan elämään Äiti Amman yhteisössä. Olin kateellinen hänen tekemälleen päätökselle irtautua tästä yhteiskunnan rumbasta. Mietin, mistä hän on löytänyt sen rohkeuden heittäytyä tyhjän päälle elämään pelkän uskonsa varassa. Kuuntelin ja ennen kaikkea katselin; hänen olemustaan, liikkeitään, eleitään. Kasvojen ilmeitä, silmien katsetta. Kun hän astui huoneeseen, puhui joukolle ihmisiä tai henkilökohtaisesti minulle, näin hänessä sisäisen rauhan. Oli todella vaikuttavaa keskustella ihmisen kanssa, joka katsoi ja kuunteli aidosti, keskittyen. Jokainen hymy oli aito, hän oli läsnä siinä hetkessä, minua varten. Kaikki ylimääräinen oli poissa.

Olen osa maailmaa.
Sinun hymysi ja rakkautesi,
vihasi ja kiukkusi,
paha mielesi ja väsymyksesi
tarttuu minuunkin.
Olemme erit mutta yhtä.

Iso osa asioista, joista hän puhui, kuulosti minusta erikoiselle. Nimet, termit, tapa kuvata asioita olivat uusia. En ole tottunut kuvaamaan asioita samoilla sanoilla. Mutta kun hän selitti ne kansantajuisesti, vertasi minulle tutumpiin termeihin ja ilmiöihin, puhui yleismaailmallisesti, ymmärsin aika lailla paljon. Ihmiset eri puolilla maailmaa pohtivat samoja asioita ja käyvät läpi samanlaisia kriisejä, joten lopulta meidän tarpeemme elämän ja kuoleman ymmärtämiseen ja sen selittämiseen on sama. Eri uskonnoissa ja kulttuureissa niistä asioista vaan puhutaan eri nimillä. Kun hoksasin tämän, sain kuulemastani aivan eri lailla irti. Jotain hieman jopa loksahti paikoilleen ja minulle tuli helpompi olla. Kotiin lähtiessäni koin vahvasti, että juuri tätä tarvitsin. Tietynlaista herätystä, pysähtymistä, perusasioiden pariin palaamista, henkistä harjoitusta.

Sekoita pakka.
Jaa kortit uudelleen ja aloita peli.
Yritä yrittämisen jälkeen uudestaan.
Lopulta,
pasianssi menee läpi.

Äkkiseltään voisi ajatella, että maailmaa kiertävällä ja julkkisten ympärillä työskentelevällä valokuvaajalla ja Intiassa yhteisössä asuvalla joogaopettajalla ei paljoa ole yhteistä annettavaa, mutta toisin kävi. Kumpikin puhutteli minua samojen asioiden tiimoilta. Omalla elämänkertomuksellaan ja työllään he kertoivat rohkeudesta, luovuudesta, uskaltamisesta, pitkäjänteisyydestä, tavoitteellisuudesta ja kärsivällisyydestä. Kompromissien teosta, nöyrtymisestä, uusien asioiden oppimisesta. Siitä, miten on luovuttava paljosta, käytännössä itsestään, saadakseen unelmastaan kiinni ja kuinka sitä tietä kulkiessa elämästä tulee onnellisempaa, vaikka takeita perille pääsystä ei ole.

Kuinka sillä matkalla löytää itsensä uudelleen.

Mietin, missä minussa se sama rohkeus piileksii ja mistä se lähtisi kumpuamaan esille. Olen hyvä aloittamaan uusia asioita ja tekemään päätöksiä oman onnellisuuteni parantamiseksi, mutta jotenkin aina se matka hiipuu ja löydän itseni keskeltä arkea, jota vievät ja ohjaavat toiset henkilöt. Olen oman onnellisuuteni ohjaajana heikko. Tiedän, että olen oikeasti ainoa henkilö, joka voi elämäni päätökset tehdä ja mieleni tilaan pysyvästi vaikuttaa. Tiedän, mikä tekee minut onnellisemmaksi ja miten sitä tietä kuljetaan, mutta epäilen, arastelen, jossittelen. Ajattelen, että aloitan huomenna tai sitten kun saan tämän ja tämän asian tehtyä tai päästään tiettyyn ajankohtaan saakka. Onnellisuuteni alkaa aina huomenna ja sitten joskus kun.

Samalla elämä menee ohi.

En minä halua olla tällaisessa mielentilassa koko aikaa. En ole onneton, mutta tiedän, että voisin olla paljon onnellisempi. Rauhallisempi, armollisempi ja tasapainoisempi itseni suhteen. Parempi ihminen, puoliso. Äiti.

Onneksi näitä pieniä pysäytyksiä ja elämyksiä tulee. Onneksi olen ollut niin rohkea että olen mennyt paikalle sisäisen tarpeeni pyytämänä. Onneksi olen pystynyt edes tämän verran kuuntelemaan itseäni. Jossain minussa se rohkeuden siemen on hiukan itänyt ja käynnistänyt uudenlaisen ajatusten virran. Sitä virtaa koitan nyt päivittäin kuunnella, koitan päivittäin arkeni keskellä pysähtyä pohtimaan asioita sekä huomaamaan niitä ympärilläni. Teen henkisiä harjoituksia ja koitan pysytellä päätösteni takana.

Silloin toivottavasti elämykset tulevat päivittäisiksi,
onni osaksi olemusta,
mielen vuoristorata tasoittuu.
Minä hymyilen enemmän.

2 kommenttia:

EmmyAurora kirjoitti...

Täällä hyvin paljon samoja ajatuksia. <3

Anonyymi kirjoitti...

Heräämisiä - niitä me aina joskus tarvitaan! Sielukasta.

-Valkyyria