torstaina, lokakuuta 20

Hetkessä

Minun on vaikea pysähtyä.

Arkeni tuntuu etenemättömältä, toisiaan seuraavilta tapahtumilta, jotka on pakko tehdä. Vaikka rutiini on olemassa, pienoisine heittoineenkin se junnaa tasaisesti eteenpäin. On pakko nousta, kun pieni herää. On katsottava kellosta, milloin täytyy syödä ja mietittävä milloin on kylpypäivä. Kirjaan syöntiajat ja -määrät ylös, seuraan miten vatsa toimii. Kerran viikossa kynsienleikkuu, kahdesti päivässä kiinteitä, ulkoilua, muskaria, vaipanvaihtoa. Aamusta iltaan pohdin elämän perusasioita; syömistä, juomista, nukkumista ja ulostamista. Elämäni on siinä.

Tapahtumien välissä on pieniä hetkiä aikaa hengähtää. Mitä silloin teen? Mietin samoja asioita omalta kohdaltani; milloin olen syönyt, nukkuisinko, kävisinkö suihkussa? Tekisinkö jotain ihan vain itseäni kiinnostavaa vai hoidanko kotitöitä alta pois? Montako tuntia on miehen kotiintuloon, laitanko ruokaa, pesenkö pyykkiä, siivoanko? Montako minuuttia minulla on aikaa, ennen kuin pieni taas herää?

On niin vaikeaa pysähtyä. Oikeasti.

Tekeminen on suorittamista. Pakollisia asioita, joita ei voi jättää välistä. Joita en voi laistaa. Jotka kuuluvat elämääni tästä lähtien aina. Kalenterini on varsin tyhjä merkinnöistä, mutta tosiasiassa siellä ei ole tilaa juuri millekään. Pään sisäinen kalenterini muokkautuu koko ajan.

Jatkuvaa työvuorosuunnittelua, resursointia, organisointia, priorisointia.
Tämä käy todellakin työstä.

Haluaisin osata elää tätä aikaa niin, että nauttisin siitä. Ihan täysillä. Niinäkin hetkinä, kun väsymys ohittaa ihan kaiken muun tai kun oma pää tuntuu hajoavan. Inhoan sitä tunnetta, kun seinät alkavat kaatua päälle. Tuntuu että hautaudun vauva-arjen alle eikä minusta ole enää mitään omaan persoonaani liittyvää jäljellä. Minusta on tullut kokoaikainen kotiäiti ja niin ihanaa kuin se onkin, en halua kadottaa itseäni.

Etenemättömässä arjessa on se hyvä puoli, että se laittaa miettimään asiat kohdilleen. Kun omia hetkiä on vain vähän, on mahdollista tehdä vain niitä tärkeimpiä asioita. Ja kun pieni ihminen menee kaiken muun edelle, on tunnistettava se, mitä todella haluaa. Mitä tavoitella ja mihin pyrkiä. Mistä päästää irti ja unohtaa kokonaan.

Olen pohtinut valtavasti omaa itseäni, persoonaani, elämäni kaarta tähän saakka ja kaikkia niitä vaiheita ja päätöksiä, mitä siihen on sisältynyt. Miten olen päässyt ja joutunut tähän hetkeen ja tilanteeseen. Millaisia muutoksia se on vaatinut, mikä on ollut hintana. Olen ymmärtänyt nyt sen, että elämä etenee vain, kun tekee niitä päätöksiä. On otettava riskejä ja laitettava itsensä peliin, luovuttava. Nöyrryttävä ja oltava rohkea. Täytyy käydä ryömimässä pohjamudissa ja seistä reunakaiteella ennen kuin voi tietää, mitä haluaa.

Tässä hetkessä, juuri nyt, etenen todellisuudessa valtavaa vauhtia. Pieni mies kasvaa ja päivittäin oppii uusia asioita. Tunnen haikeutta siitä vauhdista, miten hänen elämänsä etenee, mutta samalla malttamaton elämään siinä mukana. Arkinen rutiinimme on pieniä ihmeitä täynnä. Suren jo aikaa, jolloin minun pitää palata töihin ja luopua tästä kaikesta, antaa ihmeiden havainnoinnin jonkun muun ihmisen koettavaksi. Aikaa kuluu niin nopeaan ja tuntuu, että en osaa siitä kaikkea haluamaani tallentaa, nauttia jokaisesta hetkestä.

Kun on niin vaikea pysähtyä tähän hetkeen.

5 kommenttia:

Tuuli kirjoitti...

Osasit ihanasti pukea sanoiksi sen, mitä olen itsekin viime aikoina pohtinut. On ristiriitaista, miten aikaa matelee samalla kun se lentää. Vauvan edistysaskeleet tuovat iloa paikoillaan junnaaviin ruutiineihin, ja samalla saavat tuntemaan haikeutta ajan nopeasta kulumisesta. Milloinkaan aiemmin ei elämä ole tuntunut näin arvokkaalta...

Sydänjää kirjoitti...

Minulle tuli mieleen, että sinun pitäisi päästä hetkeksi yksin metsään :) Haistelemaan syksyä, tuulettamaan ajatuksia. Ehkä sitten olisi helpompi olla taas hetkessä ja muistaa, kuka on.

Petra kirjoitti...

Tosi hyvin tässä juuri ne tunnelmat, joiden kanssa mäkin olen ollut tekemisissä viimeisen vuoden aikana. Ja joka päivä mä tuun surullisemmaksi siitä, että tämä aika on niin kovin lyhyt...

Milla "Torstai" Rae kirjoitti...

Luin blogiasi joskus kolme vuotta sitten ja ah ihanaa että eksyin vanhoille blogilista tunnuksilleni niin löysin pohdintasi uudelleen
:)

Poplar kirjoitti...

Tuuli: Vauvan myötä olen oppinut todellakin sen, että miten arvokasta aika ja hetkessä eläminen on. Mukavaa talven odotusta teille ja paljon hyviä, nautittuja hetkiä :)

Sydänjää: Kiitos kommentistasi. Olen miettinyt sitä todella paljon. Niin paljon, että en ole rohjennut kirjoittaa tänne ennen kuin vahvasti tuntuu siltä, että minulla on jotain kirjoittamisen arvoista. Jotakin muuta kuin tätä eksymistäni. Kiitos, sait minut pysähtymään.

Petra: Kiitos käynnistäsi ja kommentistasi :) Mitenkähän tuon surullisuuden tunteen osaisi kääntää iloksi, saman tunteen toiseksi puoleksi?

Milla: Kiitos käynnistäsi! Kiva kuulla, että pohdintani jotain muillekin antavat. Toivottavasti antavat enemmän kuin ottavat :)