torstaina, syyskuuta 15

Äitiyden taimi

Pääni on aivan täynnä ajatuksia. Huomaan käyväni sisäistä keskustelua, pohdintaa ja jopa väittelyä itseni kanssa aika ajoin. Mietin isoja ja suuria ajatuksia siitä, mistä tässä maailmassa oikein on kyse, miksi minä olen täällä ja missä, missä se minun paikkani ja tilani oikein on. Välillä uppoudun niin syvälle, että kuljen kuin sumussa, unessa; askel on raskas ja hidas, äänet vaimenevat ympäriltä ja muuttuvat epämääräiseksi suhinaksi, bassojen kohinaksi, rajat ja reunat katoavat ja ympärilläni on vain sumeata massaa, värien ja muotojen rykelmiä.

Sitten, huomaan jonkin yksityiskohdan ja mielikuvitukseni lähtee laukkaamaan. Olen oppinut näkemään maailmaa pienen lapsen silmin ja ilahdun kovasti siitä, että osaan pysähtyä ja huomata, osaan nauraa, osaan luoda. Miten tavallisuudesta voi löytyä poikkeavaa, kun vain sen huomaa ja antaa ajatuksilleen vallan. Riemastua! Sillä hetkellä kaipaisin käteeni kynän ja toiseen vihkon, jotta voisin sen hetken taltioida itselleni ylös. Tai kameran ja kyvyn osata ottaa sellaisen kuvan, jolla saisin saman löydön välitettyä jollekulle muullekin.Juuri sellaisena kuin sen huomasin.

Olen niin täynnä, että pakahdun. Yhtenä hetkenä koen surua ja ahdistusta, toisena iloa ja energiaa. Harmistun siitä, että en osaa olla tasapainoisempi ja vaikka yritän järjellä käsitellä asioita ja vakuuttaa oppimiani asioita itselleni faktoiksi, löytää tasapainon, en siltikään osaa seuraavana päivänä toimia samoin. "Löydän" ne vanhat tutut jutut uudelleen; ahdistun ja ilahdun samoista asioista. Kuten aina ennenkin, palaan samojen asioiden ja teemojen pariin kerta kerran, päivä toisensa ja vuosi vuoden jälkeen.

Ehkä jonkinlainen armollisuus minussa on kuitenkin lisääntynyt näiden vuosien ja kokemusten kautta. Minä TIEDÄN olevani tällainen ja ajatusteni rakenne nyt vain menee niin. Minä TIEDÄN eläväni tunnerikkaudessa, joka voi äkillisesti heittelehtiä ja saada minut epätoivoiseksi. Samalla kuitenkin tiedostan sen, että se ei ole vakavaa ja että päivä paistaa risukasaankin. Minä TIEDÄN, että tulen olemaan aina jollakin lailla alakuloinen, melankolinen, masentunut ja ahdistunut. Se on minun luontoni. En onneksi ole sitä koko aikaa, minusta löytyy myös iloinen, energinen, innostunut ja yllättäväkin puoli. Sen paljastan vain muutamalle ihmiselle tässä maailmassa.

Tällä kertaa, tällä kierroksella, entisiin teemoihin kuorrutetaan päälle uusi rooli ja paikka elämässä. Äitiys herättää niin ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita, että aiemmin käsittelemäni lokerot täytyy uudelleen avata ja penkaista läpi.

Minulla ei edelleenkään ole kovin äidillinen olo. Olen vaivaantunut toisten äitien ja vauvojen seurassa, huomaan tarkkailevani heitä koko ajan ja ihastelevani tapaa, jolla he puhuvat ja käsittelevät lastaan. Hetken päästä hätkähdän, kun tajuan, että minulla on oma lapsi sylissä ja olen yhtä lailla äiti kuin kaikki muutkin. Kaipaisin elämääni jotakuta toista äitiä ystäväksi, mutta samalla kammoan ajatusta siitä, että keskustelut pyörivät vain lapsen ympärillä. Että mistään muusta ei osata jutella kuin imetyksestä, puklailuista, kakkaamisista ja tekemisistä. En jaksaisi niitä käydä läpi edes miehen kanssa iltaisin hänen tullessaan töistä kotiin, saati sitten muiden. Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea minulta kysytään isovanhempien ja tuttujen toimesta, kun tavataan. Minä kun haluaisin puhua ihan muista asioista kerrankin, kun olen aikuisten ihmisten seurassa. Puhun itsestäni äitinä, kun juttelen vauvalle, se tulee jo luontevasti, mutta kun muut siksi minua nimittävät, hätkähdän. Se tuntuu kiusalliselta ja kiusoittelevalta enkä tiedä, miksi. Ehkä siksi, että en ole itse vielä sinut äitiyteni kanssa, vertaan omia ajatuksiani, tunteitani ja tekojani liikaa siihen mielikuvaäitiin ja -äitiyteen, jonka olen itselleni luonut tai sitten koen äiti-maininnat kritiikkinä ja piikittelynä. Ahdistun ja pelkään, että tästä ei ikinä tule mitään. Pahinta olisi se, että poikani olisi minuun pettynyt, että hän ei pitäisi minua hyvänä aitinä.

Sitten kuitenkin, pieniä pilkahduksia ja pakahduksia jo tulee. Ilman lasta, aikuisten ihmisten seurassa, hykertelen mielessäni ja koen suurta onnellisuutta siitä, että minulla on oma lapsi. Että voin ääneen kertoa vieraalle ihmiselle sen, että minä olen äiti. Minulla on pieni poika. Ihan kuin se olisi minun oma pieni salaisuuteni. Vaunujen kanssa liikkuessa tuntuu kivalta, kun ihmiset haluavat avata ovet ja olla avuksi. Bussilla mennessä hymyilyttää kokemus siitä, että linja-autoon voi vaan mennä kyytiin eikä siitä tarvitse mitään maksaa. Pienen sylissä pitäminen, vauvan lämpö ja se huumaava tuoksu pienissä niskakiehkuroissa saa minut pakahtumaan. Nukkumaan mennessä kopasta kuuluva tuhina edelleen tuntuu niin käsittämättömältä, että joka ilta jään sitä kuuntelemaan ja ihmettelemään, mistä tuo pieni ihminen on meille tullut. Millainen tie meillä on takana ja nyt hän on täällä. Miten onnekas ja etuoikeutettu olen.

Luulen, että tulen vielä rakastamaan kovaa ja lujaa sitä tosiasiaa, että olen äiti. Luulen, että se tulee ohittamaan kaikki muut roolini, paikkaamaan minussa monia koloja ja epävarmuuksia, eheyttämään säröjä. Jo nyt se on tehnyt minusta pehmeämmän ja leppoisamman ihmisen. On rankkaa lähteä kyseenalaistamaan itseään, jälleen kerran, ja miettimään sitä, mikä minä olen ja mitä haluan olla. Mihin ryhtyä ja miksi tulla. Tiettyjä tavoitteita ja mielikuvia on olemassa, mutta en halua olla ehdoton. En osaa enkä halua vaatia vauvaltani asioita, en halua, että hänestä kasvaa suorittajaa ja pingottajaa, jonka tärkein tarkoitus on olla mieliksi äidille ja isälle. Haluaisin oppia hyväksymään sen saman ajatuksen itseni suhteen ja lopettaa tämän suorittamisen äitiydessäkin. Antaa itselleni mahdollisuuden kasvaa äidiksi lapseni kasvun ohessa, vapaasti, ilman ennakkoluuloja ja etukäteen päätettyjä periaatteita noudattaen. Sillä niin monta periaatetta on tullut jo revittyä seinältä alas tämän muutamankin kuukauden aikana.

En osaa sanoa, mitä minusta tulee, mihin suuntaan lähden. Milloin olen iso ja aikuinen, sillä vielä en koe sitä olevani. Luulen, että en koskaan haluakaan. Kaiken epävarman ja vaihtuvan keskellä, tulevia haasteita ja muutoksia odotellessa on kuitenkin lohdullista ollut tajuta se, että minä tulen aina olemaan äiti. Se asia ei koskaan enää muutu eikä katoa. Elämääni on ensimmäistä kertaa tullut jotakin pysyvää.

Ja vaikka se pelottaa niin pirusti, niin pakahdun. En voisi elämältä enempää saada.

5 kommenttia:

EmmyAurora kirjoitti...

Äitiys on juuri tuota mitä kirjoitit - myrskyisää tunteiden vuoristorataa, jossa yhtäältä tuntee yhtä ja toisaalta toista. Kaikkien tunteiden keskellä on ihan pöllämystynyt, epävarma, ylpeä ja vaikka mitä. Rajuinta äitiydessä kuitenkin on se, kuinka vihan ja rakkauden tunteet kulkevat käsi kädessä. Koskaan aikaisemmin ei tunteet ole olleet näin radikaaleja kuin nyt.

Mama M kirjoitti...

Niipä. Ja mahtavinta on se, että jokaisen äidin tapa olla äiti on se oikea. Tunnistan silti sen mylläkän, joka päässä pyörii, kun itsellä on kuva siitä, millainen äiti pitäisi olla. Vaikka minä kirjoitan sujuvasti kaikesta pikkuvauva- ja lapsiarjesta imetyksestä oppimiseen, en silti koe olevani "livemaailmassa" sellainen äiti, jota kuvailit. Siis mammakerhoissa tai hiekkalaatikolla luontevasti pukluista ja muista keskusteleva. Jotenkin veri vetäisi muiden kaltaisten seuraan, mutta sen kerran, mitä olen jossaki käynyt, olen todennut, että ei se vauvoittelun korostaminen ole minun juttuni. Minä teen sen blogissa, mutta muualla minäkin kaipaan äitejä rinnalleni, mutta enemmän ihmisinä ja aikuisina ja saman arjen jakavina kuin vauvavertailumielessä.

Tämän oman tilitykseni tarkoitus oli vain todeta, että meitä äitejä, jotka eivät omasta mielestään istu sellaiseen perinteiseen muottiin tai jotka kyseenalaistavat jotakin, on paljon.

Komppaan myös EmmyAuroraa, missään muussa asiassa ei ole sellaista tunteiden kuohua ja kirjoa kuin äitiydessä. Siinä riittää opeteltavaa tasaisemmallekin luonteelle. Ja ainakin itse yritän muistaa olla olematta liian kriittinen itseäni kohtaan. Siihen analyyttisenä jatkuvasti itseään tarkkailevana persoonana sorrun helposti.

Niin ja ihanan aitoa pohdintaa tästä mullistavasta roolista!

Mafalda kirjoitti...

Hei!

Kivasti kirjoitat :) Tosin asioista, joista minulla ei vielä ole aavistustakaan, mutta ehkä jonakin päivänä.

Saanko sanoa vielä, että mun mielestä tota fonttia on todella vaikea lukea, minun.

Anonyymi kirjoitti...

Mun kokemus oli, että eiväthän nämä äidit olekaan mitään ihmeolentoja tai joku yhtenäinen ryhmä, joiden kanssa puhutaan vaan vauvajutuista. Tämä oli mulle yllätys! Lähes poikkeuksetta tapaamani äidit ovat olleet ihan tavallisia, mukavia ja symppiksiä tyyppejä. Sen tajuttuani olen käynyt paljon ja mielelläni kaikenlaisissa mammatapaamisissa. Tietty aluksi sitä puhuu tuntemattamamman kanssa lähinnä lapsesta, mutta joukosta valikoituu ne omanhenkisemmmät ihmiset ja olen saanut jopa uusia ystäviä.

Olen kyllä nauttinut myös siitä, että voimme myös puhua vaikka vaan lapsista. On ihanaa kysyä neuvoja ja mielipiteitä ja saada vastakaikua ajatuksilleen. En mä niitä yksin haluaisi aina pohtia ja mies on paljon töissä..

Munkin täytyy muuten sanoa, etten meinaa pystyä lukemaan tätä valkoista tekstiä mustalla pohjalla. Se sattuu silmiin. Jouduin kopioimaan tekstin hetkeksi muualle voidakseni lukea sen läpi.

Poplar kirjoitti...

Kiitos ajatuksistanne! Huomaan, että olen luonut aikasmoisen stereotypian äideistä ja äitiydestä itselleni. Ehkä tässäkin asiassa se etukäteen miettiminen ja jännittäminen, ne ennakko-odotukset, luovat sen peikon.

Ja kiitos kommenteista tuohon fonttiin ja väreihin liittyen. Itse kun en omaa blogia juurikaan lue ja muidenkin blogeja pääasiassa Readerin kautta, niin ei ole tullut kiinnitettyä huomiota moiseen. Nyt on pohja erilainen. Toivottavasti parempi :)