Ajatukset ovat kovasti vuoden takaisissa tapahtumissa. Tämä ajankohta sisälsi niin valtavasti mullistavia asioita, laidasta laitaan, tunnemyrskyä kymmenillä metreillä sekunnissa. Tuntuu, että sydän pakahtuu; välillä ilosta ja onnesta, välillä surusta ja pelosta, joka tuntui syövän viimeisetkin elämän rippeet minusta pois. Vaikka aikaa on kulunut, ja sen pitäisi parantaa haavat ja kullata muistot, huomaan kuitenkin eläväni voimakkaasti menneissä tunnelmissa, ajatuksissa.
Olen ollut ahdistunut ja masentunut. Vertaan nykyistä olotilaani myös tuohon vuoden takaiseen tilanteeseen; hetkeen, jolloin uusi elämä alkoi minussa kasvaa ja se miltei otettiin pois, hetkeen, jolloin miehen terveys oli vakavasti uhattuna, hetkeen, jolloin oma mielenterveyteni järkkyi niin, että en enää palannut takaisin töihin. Nyt, asiat ovat paremmin; pieni lapsi on sylissä, mies on terve ja uuden perheen elämä on aluillaan. Siltikin, jokin on vialla.
Minä en varmaan ikinä eheydy riittävästi, jotta voisin sanoa olevani ehjä. Olen onnellinen, vaikka itkenkin paljon. Olen saanut haluamani, vaikka tunnenkin olevani omalla tavallani tyhjä ja vajaa. Olen kiitollinen, vaikka olenkin katkera. Juuri tässä on hyvä olla, vaikka kaipaankin jotakin muuta, jonnekin muualle.
Kaipaan ja ikävöin niin paljon,
etten enää oikein osaa sanoa,
mitä.
2 kommenttia:
Isojen kysymysten edessä tarvitaan aikaa. Toiset tarvitsevat enemmän kuin toiset. Uskon, että palaset vielä loksahtavat kohdalleen ja tunnet taas itsesi eheäksi.
Tarvitseeko olla täysin ehjä tai tulla täysin ehjäksi, jos on käynyt läpi paljon? Voiko elämän hyväksyä uudenlaisena?
En tarkoita tuota neuvoksi tai ohjeeksi, vaan ihan kysymykseksi, jota itsekin ajoittain pohdin.
Voimia kuitenkin löytää ja hyväksyä juuri se suunta, jota kaipaat.
Lähetä kommentti