sunnuntaina, toukokuuta 22

Uuden elämän alussa

Kotona on edelleen outoa olla. Huomenna tulee viikko siitä, kun pääsin sairaalasta kotiin ja jo kolme viikkoa siitä, kun pieni miehenalku syntyi. Olen kadottanut koko toukokuun ja tähän hetkeen pääseminen ja siinä mukana eläminen on edelleen vaikeaa. On outoa katsella vihreitä lehtiä ja kukkia, kun muistan vain viimeiset lumikasat päiviltä ennen sairaalaan lähtöä. On outoa ajatella jo kolmen viikon kuluneen siitä, kun lähtö tuli; muistikuvat ovat paikka paikoin hatarat, tunteet ovat seilanneet ylösalas, arki muuttui aivan toisenlaiseksi kuin mitä etukäteen kuvitteli ja edelleen, edelleen opettelen hengittämään ja elämään ilman itkua ja surullisuutta. On hienoa olla kotona, muuttokaaoksen ja sekamelskan keskellä, minulle rakkaiden miesten kanssa, vaikka en juuri mitään vieläkään pysty tekemään.

Uuden elämän alku lähti käyntiin elämälleni tyypiíllisellä tavalla, vaikeamman kautta. Pieni mies päätti tulla maailmaan oman aikataulunsa mukaan, joten suunniteltuun sektioon asti emme ikinä päässeet. En ehtinyt edes tutustua sektioon ja synnytykseen yleensä liittyviin asioihin etukäteen, vaan keltanokkana mentiin. Vedet tulivat kotona 2.5. aamulla seitsemän aikaan, ambulanssikyyti lähti sairaalaan siitä puolen tunnin päästä. Aamuruuhkassa pujoteltiin kahden kaistan välillä ja muistan miettineeni vain sitä, tipahdanko sängyltä lattialle. Sairaalassa synnytysvastaanotolla oli tympeä lääkäri, naistentautien osastolla muutama vielä lisää. Tutkittiin, mitattiin, seurattiin ja aikaa kului. Synnytys oli lähtenyt heti aamusta käyntiin, mutta sitä estettiin pitkin päivää lääkkeillä. Supistukset lähtivät toimimaan 10-15 minuutin välein heti sairaalaan päästyäni ja meidät vietiin osastolle odottelemaan leikkaussalin vapautumista, kätilöt ja lääkärit kävivät harvakseltaan kysymässä kuulumisia. Kolmelle eri lääkärille muistan joutuneeni perustelemaan erikseen sen, että perätilasynnytykseen en suostu, vaan tämä lapsi leikataan, kuten sovittu oli. Jokainen heistä yritti vielä myydä alatiesynnytystä läpi, mutta kumpikaan meistä ei siihen suostunut. Sen seurauksena saimme odottaa vuoroamme leikkaussaliin, kun ei ollut kyse akuutista asiasta. Iltapäivällä käytiin jo sanomassa, että kohta pääsee saliin, että jonoa ei päivystyksessä pahemmin ole. Illan suussa kerrottiin, että huomiseen aamuun tai aamupäivään menee ja että piikkien antamista jatketaan sinne saakka. Seitsemän aikaan oli anoppi jo tulossa hakemaan miehen kotiin, kun passittivat häntä lähtemään kotiin suotta aikaa tuhlaamasta.

Puoli seitsemän aikaan illalla supistukset alkoivat olla jo niin tiheitä (3-5 minuuttia) ja kovia lääkkeistäkin riippumatta, että minulta lähtivät voimat uupumaan. Olin ollut jo miltei vuorokauden syömättä ja juomatta. Muistan kylmän sairaalasängyn reunan, jota puristin, sydänäänet, hampaiden puremisen tarpeen ja sen, että hengittämiseen keskittyminen vei kaiken huomion. Mies vierellä oli kiroillut jo monta tuntia ja koitti parhaansa mukaan auttaa. Lopulta sanominen ja oleminen riittivät ja lääkäri tuli sanomaan, että nyt valmistellaan sali meitä varten. Ettei aamuun saakka tarvitse odottaa, vaan meidät otetaan seuraavana sisälle.

Sitten tapahtuikin nopeaan. Sali oli täynnä väkeä; hoitajia, kätilöitä, lääkäreitä. Jokainen heistä oli ystävällinen eikä meitä enää syyllistetty. Minä itkin koko operaation ajan. Itkin pelosta, kauhusta, väsymyksestä, odotuksesta, jännityksestä. Olisin halunnut perua koko jutun ja juosta sängyltä karkuun, samalla odotin sitä hetkeä, jolloin tämä kaikki olisi ohi. Spinaalipuudutusta yritettiin kolme kertaa ennen kuin se onnistui, ennen kuin jalat lämpenivät ja tunto katosi rinnasta alaspäin. Sen jälkeen tuntui venytystä, kaivelua, alakropan siirtelyä, haukoin henkeä pelosta ja järkytyksestä, vaikka kipua ei tuntunutkaan. Itkin. En ole ikinä elämässäni ollut niin täynnä tunteita kuin sillä hetkellä.

Ja kun rääkäisy kuului klo 20.42 ja pieni nostettiin meidän nähtäväksi, itkin vielä enemmän. Tuore isä lähti kätilön kanssa pesemään ja punnitsemaan, minä jäin hoitajien silitettäväksi ja lohdutettavaksi. Tuntui siltä, että nyt voisi olla hyvä hetki kuolla, sillä sen enempään en enää pystyisi.

Puolen tunnin päästä pääsimme tarkkailuhuoneeseen. Kätilö toi pienen rinnalle ja koitettiin saada ensi-imaisut rinnalta. Isä auttoi verensokerin mittauksessa ja minä tokkuraisena ja itkuisena koitin pysyä kärryillä siitä kaikesta, mitä ympärillä tapahtui. Kätilö antoi meidän olla rauhassa, hetkittäin kävi syöttämässä pientä. Muutaman tunnin päästä tehtiin siirto synnyttäneiden osastolle. Oli jo keskiyö. Isä lähti kotiin ja minä hetken katselin pientä lasisängyssään. Oli pakko hipaisten herätellä pientä vähän väliä ihan vain tarkistaakseni sen, että se hengittää. Että se on seuraavankin minuutinkin jälkeen vielä elossa. Lopulta hoitaja otti vauvan yöksi kansliaan hoitoon, jotta saisin nukuttua.

Aamuyöstä vauva siirrettiin lastenosastolle matalien verensokereiden vuoksi. Siellä hän tuli lopulta viettäneeksi koko sairaala-ajan, viikon verran. Sokereita syötettiin kanyylien avulla ja nenä-mahaletkulla autettiin syömistä silloin, kun voimat eivät riittäneet tarvittavan maitomäärän nielemiseen. Bilirubiineja seurattiin, samoin tulehdusarvoja. Toisen lonkan kohdalta arvioitiin sen olevan hieman löysän, mutta lopulta vauva pääsi isänsä kanssa kotiin ilman jälkikontrolleja ja tukilastaa.

Minun matkani sairaalassa kesti hieman pidempään. Sektion jälkeinen toipuminen oli hidasta. Maha paisui palloksi ja oli kooltaan suurempi kuin raskausaikana. Ilmatäytteinen vatsa teki voinnin kipeäksi ja tukalaksi, joten vasta kolmantena päivänä pääsin pyörätuolin kanssa vauvaa katsomaan lastenosastolle. Silloin sain hänet hetkeksi rinnalle, toisen kerran. Ajatuksissa oli kotiutua perjantaina, kunhan saisin vatsan toimimaan. Vointi alkoi kuitenkin radikaalisti huonontua juurikin samaisena perjantaina kovien vatsakipujen vuoksi. Muutaman tunnin aikana kipu muuttui sietämättömäksi ja omat muistikuvat ja ajantaju ovatkin poissa kyseiseltä ajalta. Muutama lääkäri kävi katsomassa, käytiin röntgenkuvissa, muutama lääkäri lisää ja lopulta aamuyöstä noin 12 tuntia kipujen alkamisesta, minut leikattiin. Suoli oli puhjennut, joten se piti paikata ja samalla puhdistaa kaikki sisuskalut. Lisäksi suolesta löytyi kuolio, minkä vuoksi toimimatonta suolta leikattiin pois 15 sentin verran. Leikkaus sujui hyvin, mutta toipumisessa tuli taas hieman takapakkia. Mahan halki kulkeva haava tulehtui muutaman päivän kuluttua, jolloin se piti avata ja hoitaa avoimena tulehdus pois. Kun tulehdusarvot saatiin laskusuuntaan ja kanyylit, nenämahaletku ja kipupumppu poistettua, pääsin lopulta kotiin jatkohoitoon.


Nyt arki on 3-4 tunnin syklejä. Kotona käy päivittäin sairaanhoitajat hoitamassa haavaa, antamassa lääkkeitä ja ottamassa verikokeita. Vauva voi hyvin ja huomenna on neuvolantäti tulossa käymään kotona. Saadaan seurantaa hänenkin vointinsa suhteen tehtyä ensimmäistä kertaa sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Minulta on kaikki tekeminen kielletty, kipujen ja jaksamisen mukaan voi liikkua. Nostelut ja kantelut ovat pannassa vielä muutaman kuukauden ajan. Sektiohaava on siisti ja jo vaalentunut. Toisen leikkauksen haava kulkee vatsan halki navan yläpuolelta sektiohaavaan saakka ja on edelleen auki ja aukiolevana sitä hoidetaan loppuun saakka. Se tarkoittaa jatkossakin sairaanhoitajien käyntejä ja sitä, että arki tulee olemaan tavallista haasteellisempaa. Haavan on tarkoitus kuroutua itsestään kiinni ja jos takapakkia tulee, niin siinä tapauksessa se saatetaan plastiikkakirurgin toimesta operoida kiinni.


Olen täynnä ristiriitaisia tunteita. Kiitollisuutta, onnellisuutta, surua, katkeruutta. Koen syyllisyyden tunteita enkä näe itseäni vielä äitinä. En voi osallistua vauvanhoitoon enkä ottaa pientä syliin tai rinnalle, kuten tahtoisin. Pelkään monia asioita; parantumisen hitautta ja mahdollisia takapakkeja, masentumista, kotiin jäämistä miehen lähtiessä töihin, omaa jaksamista, tulevaa. Samalla olen saanut niin paljon, että näillä jutuilla ei oikeasti ole merkitystä. Paljon pahemminkin olisi voinut käydä, sekä vauvalle että minulle. Viikot ovat sisältäneet paljon saamisia, menettämisiä, luopumisia, sopeutumisia. Keskittymistä omaan toipumiseen aikana, jolloin haluaisin vain priorisoida vauvan sekä miehen, joka on tästä kaikesta aivan upeasti selvinnyt. Tämä on on ollut vaikeaa aikaa meille kaikille.


Kuitenkin. Päivä ja hetki kerrallaan. Ihmetellen kukkivia kukkia, oravia puussa, pieniä varpaita ja hentoisia hiuksia, syvänsinisiä silmiä, joissa on jo häivähdys ruskeaa. Pieniä paloja onnesta, jota en ole ikinä osannut edes kuvitella. Uuden elämän alussa.



10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihana pieni mies! <3 Mutta eipä ole yhteisen taipaleenne alku ollut helppo sinulle. Voin vain kuvitella sen kaipuun, että saisi nostaan lapsen syliin. Vielä kun raskaushormonitkin jyllää ja tunne-elämä olisi ilmankin ihan sekaisin. Onneksi kuitenkin suunta parempaan. Voimia! Ja vielä kerran Onnea koko perheelle!

Anonyymi kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Tuuli kirjoitti...

Voi kurja, miten moni asia meni teillä vaikeimman kautta... Jo pelkästä sektiosta toipuminen turhauttaa, kun ei voi hoitaa vauvaa kunnolla heti - joten voin vain kuvitella, miten turhautuneelta sinun tilanteesi on tuntunut... Toivottavasti paranet ja kuntoudut mahdollisimman pian! Halauksia teille molemmille Tuulilta

Katja kirjoitti...

Voi hitto. Voi hitto. Jaksuja ja paranemista. Oot ajatuksissa!

Anonyymi kirjoitti...

Paljon onnea vauvasta ja pikaista paranemista sinulle!

Lumituuli kirjoitti...

No johan on ollut alku! Paljon voimia ja jaksamista sinne arkeen! Voin vain kuvitella miltä sinusta tuntuu. Muistan kuin eilisen sen, kun vajaa vuosi sitten jouduin jännittämään rintapaisetta, että parantuuko se. Itse kävin sairaalassa puhdistamassa rintaa 2x päivässä, jonotin parhaimmillaan pari tuntia enpossa, että tämä toimenpide tehtäisiin. noin 1,5kk:tta meni, että rinta oli parantunut. Nyt tämä on vain yksi muisto muistojen joukossa. Onneksi tämä muisto on haalennut vauva-aikoja muistellessa.

Olette saaneet todella kauniiin aarteen syliin, paljon onnea pienestä <3 Voimia vielä teille! Usko pois, vielä se aurinko paistaa sinne risukasaankin :)

Veera kirjoitti...

Onnea pikkumiehestä! Rankka taival sulla on takana, toivottavasti paranet pian ja pääset hoitamaan pientä ihmettä.

Tsemppiä ja jaksamista!

Mama M kirjoitti...

Ensimmäiseksi onnea valtavasti! Elämänpituinen ihme on nyt totta ja siinä lähellä. Samalla voimia sinulle valtavasti toipumiseen. Olet kyllä saanut komplikaation oikein kovimman luokan kautta. Ei ihme, jos arkeen tottuminen ihmetyttää ja ottaa voimille. Paranemista, paranemista ja paranemista. Sinä olet äiti isolla Ä:llä.

Omasta "normaalimmasta" kokemuksesta huolimatta voin vain todeta, että kaikki ne tunteet ovat tuttuja. Syyllisyys ja ihmetys pienemmistäkin asioista, kun ei vielä osaa tai kykene. Joten muista olla myös hieman armollinen itsellesi, se pieni ihminen tietää ja tuntee sinut äidiksi aina.

Mafalda kirjoitti...

Onnittelut Poplar sinulle ja miehellesi pienestä pojasta <3 Ja samalla pahoittelut siitä, mitä olet joutunut synnytyksen aikana ja jälkeen kokemaan. Voimia tuleviin päiviin ja paranemiseen.

x-Haikaranpelätin kirjoitti...

Onnea teidän pienestä ihmeestä! ihan kylmät väreet menivät kun luin teidän rankasta alusta, toivottavasti paranet pian ja pääset nauttimaan ihan siitä tavallisen arkisesta vauva-arjesta.

Ei kai pitäisi ruveta neuvomaan, mutta sen verran haluan sanoa, että älä tunne huonoa omaatuntoa mahdollisita negatiivisista tunteista. Itse olin aika allapäin pari ensimmäistä kuukautta (draamaa ei ollut mutta mutta valtava väsymys, vauvan jatkuva kitinä ja imetysongelmat olivat kova paikka), ja tunsin siitä syyllisyyttä kun vauva oli kerran niin toivottu ja rakastettu. Jos väsyttää / vituttaa / surettaa / turhauttaa, niin sano ihmeessä se jollekin ääneen. Se ei tarkoita sitä ettetkö olisi kiitollinen lapsestasi, mutta sinun ei tarvitse olla kiitollinen siitä että olet sairas. Sairaana olo on perseestä!

Minuakin pelotti aikoinaan miehen töihin meno, mutta jotenkin sitä kuitenkin pärjättiin. Sovittiin jo etukäteen että mies ei odota (eikä itsekään laita korkeita odotuksia) että koti on siivottu ja ruoka valmista kun tulee kotiin. Jossain vaiheessa kun hommat rupesi helpottamaan, jaksoin jopa tehdä ruokaa, ja mies oli ihan innoissaan ja arvosti sitä.

Voimia! Ja vielä kerran onnea pienestä söpöliinistä :)