Pieniä ajatuksia

Silitän verhoja ja kipuakin uhmaten kiinnitän ne paikoilleen. Koti on jo paikoillaan, suurimmaksi osaksi, mutta pienet toteutumattomat siirtymät häiritsevät minua vielä suunnattomasti. Ahdistun katsellessani työkalupinoja, mappikasoja, mattorullanurkkaa ja taulupinoa ovien takana. Makuuhuoneen seinää peittää vanha patja, jota kukaan ei huoli ja josta emme pääse eroon. Parvekkeelle kasautuu paikkansa löytämättömiä esineitä odottamaan hetkeä lopulliselle kotiutumiselleen.

Sitten huomenna.
Kun vauva nukkuu.
Kun jaksaa.
Kun pystyy.

Haluan poimia lupiineja maljakkoon. Pidän niiden violetista väristä, kukintojen muodosta ja lehtien rakenteesta. Vahvalla rungollaan ne muistuttavat minua siitä, että selkärankaa tulee olla selviämiseen. Jos minulla olisi piha, siirtäisin sinne penkillisen täyteen lupiineja ja antaisin niiden vapaasti levitä ympäristöön. Jos minulla olisi mökki, kasvattaisin niitä saunapolun varteen. Villejä lupiineja.

Olen jo käynyt kävelyllä talon nurkan takaa löytyvässä metsässä. Vanhassa kuusikossa ei aluskasvillisuutta ole, vaan maaston peittää tiheä neulasmatto. Ilma on aina raikasta ja viileää, keuhkot pakahtuvat kilpaa sydämen kanssa ja joka hetki odotan näkeväni vilauksen peikosta tai menninkäisestä. Sinne tänne on ripoteltu muurahaiskasoja ja harjun päältä alkaa pitkä ja valtava suurten kivien ja siirtolohkareiden valtakunta. Siinä on joskus ollut muinainen ranta. Juuria ja juurakoita väistellessä on jännittävää kuvitella, millainen maisema metsässä on vuosituhansia sitten ollut. Nyt, oravanmarjojen ja kielojen kukkiessa, löytyvät lähimmät aallot kauempaa.

Pidän auringosta ja lämmöstä, sillä se tuo mieleen loman ja Kreikan. Tuskailen kuitenkin ulkona oloa ja hiukan jo sisälläkin, sillä en ole kesän ihminen. Minun ruumiini ja sieluni lepää syksyn viimassa. Kevään valoisuus saa mielen ahdistumaan ja kesällä olo on jo tukala. Valoisuus ja lämpö kuluttavat minussa kaiken energian, loppukesästä olen jo todella väsynyt. Pysyttelen siis sisällä, kurkin kesää vain ikkunoista ja hetken verran olen jopa onnellinen vammoistani, jotka rajoittavat liikkumistani tällä hetkellä.

Pieniä heräämisiä kuitenkin jo on. Etenemisiä elämiseen, innostuksen ripauksia. Haluaisin pulahtaa järveen illan hämärtyessä, syödä mansikoita laiturilla, nukkua teltassa hyttysten surinaan nukahtaen, tallentaa kameralla kaikki huomaamani yksityiskohdat ja etsiä niitä toden teolla pelkästään ikuistamista varten. Herätä kuukauden mittaisesta unesta ja päästä mukaan tähän vuodenaikaan, tähän hetkeen. Elää ja kokea kesä uusin silmin ennen kuin se menee ohi.

Sillä väsymisestäni huolimatta tässä kesässä on uusia elementtejä ja piirteitä, joita ei ennen ole ollut eikä ikinä enää tule. Pienen ihmisen tultua osaksi elämää olen lyhyessä ajassa oppinut jo sen, että jokainen päivä on todellakin ainutlaatuinen. Huomenna ollaan jo hieman isompia ja oppineempia; kasvamisen, kehittymisen ja oppimisen vauhti on hurja.

Uuden tullessa on jonkin asian aika siirtyä syrjään, jotta tasapaino pysyy. Niin ainakin väitetään. Minä pelkään pakollisen kohtaamista ja sitä, että loppulaskenta on jo alkanut. Vaarihaukku on monella tapaa kipeä ja nyt vauvan ja oman sairastamisen ohessa hoidetaan meillä koiraakin. Toivon parasta ja pelkään pahinta ja siinä samalla tiedän, että olemme selvinneet jo pitkälle. Kahdentoista vuoden ikä on hieno saavutus. Haluan elää hetkissä ja päivissä ja painaa mieleen jokaisen ilmeen ja eleen, kielen lipaisun, kuonon nuuhkaisun ja hännän heilunnan. Rapsuttaa kuin en olisi ikinä rapsuttanut ja halata niin lujaa, että tukehdun turkkiin. Hengittää ja haistella koiran tuoksua ja kuunnella sydämen sykettä. Saada vielä kerran sitä lämpöä ja lohtua, jota olen kaikki nämä vuodet ystävältäni saanut. Kertoa joka päivä sanoin ja elein sen, että rakastan ja että en ikinä tule unohtamaan. Ja vaikka vielä ei olisikaan syytä valmistautua hyvästeille, niin haluan oppia huomaamaan sen hetken ja tilanteen, jolloin raja lopulta menee ylitse ja se vaikein päätös on ehkä aiheellista tehdä. En tiedä, mistä sen rohkeuden ja voiman aikanaan löydän, mutta uskon, että se jostain tulee, kun sen aika on.

Minä haluan huomata jokaisen hetken ja jaksaa painaa ne mieleen ennen huomisen tuloa. Etten menettäisi mitään ja että muistaisin kaiken.