Avautumisia

Mun hermot ei kestä tätä.

Juuri nyt kiukkuan itselleni sitä, mitä on tullut tehtyä. En jaksaisi tätä olotilaa enää hetkeäkään. Haluaisin itselleni takaisin sen mun normaalikropan normaaline olotiloineen ja oireineen enkä tätä. Haluaisin itselleni erilaiset murheet ja huolet, voimia jaksaa keskittyä miettimään jotain ihan muita juttuja ja vapauden liikkua ja tehdä asioita.

Mä en jaksa tätä murehtimista ja pelkäämistä, itkemistä. Valvottuja öitä ja ahdistuskohtauksia. Jatkuvaa pahaa oloa ja vielä jatkuvampaa huimausta. Alavatsakipuja ja selkäsärkyjä. Kramppeja, jotka saavat mut välillä miltei polvilleen, vihlontaa ja pistelyä nivusiin, hengästymistä. Tuntuu, etten saa happea ja että räjähdän, fyysisesti ja henkisesti. Olen väsynyt nielemään väkisin ruokaa kurkusta alas. Nälkä pahenee joka päivä enkä pääse siitä eroon, samaan aikaan ruokahalu on huono ja syöminen tökkii. Syön terveellisesti ja pieniä annoksia, mutta vissiin täytyy alkaa vetämään mahaansa vaan sitä, mitä mieli tekee silloin, kun se mielihalu iskee ja olla välittämättä terveellisyydestä niin paljoa kuin nyt.

Muutaman kerran olen jo kovemmin hermostunut. Minä, joka en ikinä kotona hermostu. Se ei ole aiheuttanut onneksi vielä toistaiseksi mitään suurempia keskusteluja meidän kahden välille, muuta kuin ihmetystä ja huolta ja jälkeenpäin naurukohtauksia. Mikä menee hormonien ja mikä menee jaksamisen piikkiin, en osaa yhtään sitä eritellä.

En halua enää näitä verenvuotoja. En halua pelätä koko ajan vessassa käyntiä ja liikkumista. Hiivin jo kävellessäni ja vältän kaikki rappuset, kiireemmän askelluksen. En ole vienyt koiraa ulos enää viikkoihin, vaan sen on tehnyt mies ja minä olen laahustanut vieressä. Tuntuu, että pienikin riuhtaiseva liike tai vauhti käynnistää vuodon. En uskalla olla enää mitenkään muuten kuin sisällä asunnossa ja siitä suurimman osan pitkälläni. Olisin halunnut tänään lähteä mukaan syntymäpäiville ja haluaisin lähteä huomenna mukaan toisiin juhliin, mutta toistaiseksi makaan kippuralla sängyssä ja koitan selvitä kivuista. Keskityn hengittämiseen ja toivon, että makuulla ollessa vuoto tyrehtyisi alkuunsa. Taas kerran. En halua ottaa kipulääkkeitä, ellei ole ihan pakko.

Elämästä on tullut varovaista. Ehkä jo liioittelen, mutta panokset on niin kovat, että en halua riskeerata mitään. Olen valmis tekemään kaikkeni saadakseni tämän raskauden päätökseen, mutta just nyt tuntuu etten pysty siihen. Ettei mulla ole voimia. Pystyn kestämään fyysistä kipua, mutta tämä henkinen, tämä on jotain ihan toista.

Tekisi mieli näyttää pitkää nenää kaikille terveydenhoitajille ja opettajille koulussa, jotka opettavat ja julistavat sitä, miten helposti ja vahingossa tullaan raskaaksi. Ja samaten kaikille niille, jotka hehkuttavat onnellisen ja ihanan raskauden puolesta. Jotka käyvät näilläkin viikoilla kaiken maailman body pumpeissa ja lenkeillä ja pystyvät juoksemaan, käymään töissä ja elämään normaalisti. Miksei kukaan ole kertonut sitä, mitä tämä oikeasti voi olla? Että aiemman keskenmenon aiheuttaman pelon lisäksi maailmassa on olemassa jotain sellaista kuin hematooma ja että se pitää mulle tulla? Mistä sellainen tulee ja miksi? Ja miksi mulle? Kaikki asiat menee aina sen vaikeimman kautta ja niin nytkin, en tarvitsisi jaksamiseeni liittyen enää yhtään lisää keskenmenoriskejä aiheuttavia asioita. Ja mitä kaikkea vielä ehtii matkan varrella tapahtumaankaan lisää...?

Matka ja odotus toukokuulle tuntuu ikuisuudelta. Ihan kuin seisoisin juoksumatolla; kävelen, mutta en etene minnekään.

Olisin niin valmis laittamaan pelin kesken nyt tässä olotilassani. Ja se tuntuu aivan kamalalta ajatukselta. Kaiken yrittämisen, hoitojen, keskenmenon ja pettymysten jälkeen. Soimaan itseäni näistä ajatuksista ja tästä olotilasta, siitä että muserrun kipujeni ja oireideni alle. Olen huonostakin huonompi ihminen enkä ansainnut onneani. Kun en osaa siitä olla onnellinen. Tiedän, että monella muulla vointi on vielä omaanikin pahempi, joten mitään sanomisen varaa ei todellakaan ole. Ja tiedän, että nyt, kun hoitojen avulla on raskaus saatu aikaan, minun ei tällaisia asioita pitäisi edes ajatella, saati sitten ääneen lausua tai julkisesti tänne kirjoittaa. En vaan voi mitään, tämä on minun arkeni tänään.

Seuraavaan ultraan on kaksi viikkoa aikaa. Pelkään seulontojen tuloksia. Nyt kaduttaa se, että lähdettiin niihin mukaan. Toisaalta taas, haluan sen iskun vasten kasvoja mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, jotta meillä olisi enemmän aikaa miettiä ja sulatella mahdollisia huonoja uutisia. Tiedän, on paljon todennäköisempää se, että raskaus jatkuu odotetusti ja kaikki sujuu hyvin, niin lääkäri minulle viimeksi keskiviikkona koitti iskeä kalloon. Minä en vain voi pelolleni mitään. Ainakaan nyt. Toivon niin kovasti, että ultrassa olisi kaikki hyvin eikä viimekertaisen kaltaisia uutisia tulisi. Sen jälkeen voisi asiasta kertoa vanhemmille, jolloin omakin olo kevenisi hiukan. Salailu on aika raskasta, kun ei ole kunnossa fyysisesti ja kaipaisi jaksamiseensa tukea. 

Todelliset piinaviikot ovat menossa.