Kahlitsemattomana

Silloin tällöin olen ajatellut ihmisiä ja asioita, joiden pariin maanantaina palaan. Ajatukset tulevat välähdyksinä mieleen, nurkan takaa yllättämällä ja kummallisten silmukoiden kierteinä rakentuen asiayhteyksiin, joilla ei oikeasti ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Tajuttuani, että taas pohdin ja suren,että siirryn huomaamattani työn maailmaan, painan väkisin mietteet pois. Pakotan itseni miettimään muuta, väkivalloin, kiukkuan mielelleni ja teen jotain aivan toisenlaista karkottaakseni kurjat mielestäni pois.

Saan sillä itselleni pahan mielen aikaan, mutta se onneksi kestää vain hetken. Vaikka olen vielä väsynyt enkä riittävästi palautunut keväästä, olen tainnut kuitenkin onnistua jollain lailla irrottautumaan arjesta. Olen onnistunut asioiden sivuun työntämisessä ja niiden tietoisessa unohtamisessa, olen onnistunut vapauttamaan mieleni, edes jollain tasolla.

Tänään, päivänä, jolloin olen yksin kotona, on aikaa työstää omaa mieltä. Lukea asioita ulkomaailmasta, miettiä omaa oloa, käydä läpi kuluneita viikkoja, kuunnella asunnon ääniä ja istahtaa alas. Huomata, että pienessä vuokra-asunnossakin on sielu, että kotonakin voi rentoutua ja lomailla, tehdä virtuaalimatkoja menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Että sisustuksettomuudenkin keskellä paikassa, joka ei milloinkaan ole tuntunut oikealta kodilta, minun näköiseltäni paikalta, turvalliselta kololta, löytyy suuri määrä henkireikiä, symboleja, tunnelmia ja muistoja, jotka kertovat tarinaani ja jotka saavat minut hiukan enemmän rauhoittumaan. Tyyntymään, käpertymään, pysähtymään ja henkäisemään syvään. Huomaamaan, että kaikesta kiireestä, tyytymättömyydestä, pahasta olosta ja jatkuvasta itsensä kadottamisesta huolimatta ympäristöni on rakentunut hiljalleen tärkeiden asioiden tyyssijaksi.

Jatkumo on olemassa.
Samoin loogisuus.
Minuus kasaantuu palasista,
jotka jossain vaiheessa loksahtavat paikalleen.

Salaa, hiljalleen,
huomaamatta.
Tuttuudella ja turvallisuudellaan
minut yllättäen.

Täällä minä olen koko ajan ollut,
näkymättömänä tallessa.

En halua palata takaisin töihin. En kerta kaikkiaan vaan halua. En tiedä, mitä tekisin sen asian suhteen, sitä on työstettävä enemmän. Kyse ei ole enää uupumisesta, pitkien työpäivien ja ylityötuntimäärien aiheuttamasta kierteestä, suorittamisen ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta, näyttämisen pakosta ja tästä kaikesta syntyneen väsymyksen selättämisestä. Minä haluan löytää paikkani ja sopusoinnun sisälleni. Haluaisin, etten muutaman viikon päästä olisi taas samassa tekemisen pyörässä kuin ennen lomaa, etten unohtaisi pysähtyä ja huomata asioiden oikeaa järjestystä. Olen nyt ymmärtänyt sen, että en ole oikeassa paikassa, työni ei ole minulle hyväksi.

Haluaisin luopua niin paljosta saadakseni enemmän vähempää.

Prosessointi ja työstäminen, ajatuksien koostaminen ja keskustelu, porttien etsintä, tienristeyksien kohtaaminen, mahdollisten valintojen tekeminen. Se kaikki alkakoot ensi viikosta. Muutaman päivän vielä melskaan vapaudessani, teen mitä huvittaa, oikeutan itseni olemaan tekemättä mitään, sen enempää konkreettista kuin ajatustenkaan tasolla.