tiistaina, heinäkuuta 13

Kärpästen surinaa korvissani

Minusta on tullut teflonia. Puhun vain muutamille, hymyilen kaikille, välttelen loppuja ja puhumisen sijasta kuuntelen. Vastaan kun kysytään. Mikään ei hetkauta eikä heilauta, ongelmat ja huolet ovat aivan yhdentekeviä, puhukoot mitä puhuvat.. Silti mielessä liikkuu niin paljon, sydän pumppaa huolia eteenpäin, jotta ne eivät kerralla tukkisi putkistoa. Koitan saada asiat hahmotettua, jäsenneltyä, laitettua allekkain ja vierekkäin, peräkanaa seuraamaan toisiaan, pisteestä pisteeseen -tehtävän tapaan, jotta saisin niihin jonkin järjestyksen, polun jota pitkin kulkea, linjan ja rajat rakennettua.

Siltikin, näen vain ykkösen ja sen viimeisen numeron. Asiat ja ihmiset siinä välissä eivät konkretisoidu, alusta loppuun näkyy vain suora viiva, oikopolku. Minussa itsessäni kärsimättömyys ja keskittymiskyvyn puute. Tehtävävihossani on käynnissä niin monta harjoitusta samaan aikaan, ettei kynä ja kaksi kättä kykene niihin kaikkiin.

Mielessäni voivottelen ja kierin itsesäälissä. Ajatuksissani nostan tekemisiäni korkeammalle jalustalle kuin ne ehkä oikeasti ovat. Pahoitan mieleni, jos minua ei keskustelussa huomata, jos tehtäviini ei viitata tai jään jonkin keskustelun ulkopuolelle kokonaan. Jos en ole jostain asiasta tietoinen, ollenkaan tai mielestäni riittävästi. Samaan aikaan haluan hypätä niistä kaikista ulos, pestä käteni, hautautua pöytäni taakse, koneeni pariin, suunnittelemaan lisää tehtävälistoja, piirtelemään polkuja, suunnittelemaan asioita, jotka ehkä toteutuvat, ehkä eivät.

Sillä olen hyvä suunnittelemaan ja ottamaan kantaa. Olen liian hanakka nostamaan asioita esille, esittämään kysymyksiä ajatusten herättämiseksi, kyseenalaistamaan uusien ratkaisujen ja näkökulmien löytämiseksi. Ehkä minut koetaan kriittisenä, ehkä he ajattelevat että tungen nokkaani liiaksi asioihin. Ehkä tungenkin. Haen osittain hyväksyntää ja mukaanottoa, samaan aikaan koen vahvasti itseni naurunalaiseksi puhumalla asioita, joista en oikeasti tiedä riittävästi. Miksi niitä täytyykin kommentoida vain kommentoimisen vuoksi? Ja miksi useimpiin asioihin tullaan mielipidettäni silti kysymään? Miksi olen niin riippuvainen muiden suhtautumisesta minuun?

Surinaa on joka puolella. Sitä tulee toisten suista. Myös omastani.

Jos päätän lopettaa oman surinani vetäytymällä kuuntelulinjalle ja vastaamaan kysymyksiin, keskittymällä omiin asioihini ja puuttumalla toisten vain erikseen pyytämällä, olemalla enemmän hiljaa, vaikeammin tavoitettavissa, vähemmän läsnä, toiminko silloin oikein? Mielestäni en toimi roolini edellyttämällä tavalla, joten tämä ei ehkä riitä. Mutta jos se saa minut itseni rauhallisemmaksi ja jos sitä kautta selviän päivästäni paremmin, ehkä se kuitenkin riittää. Tarvitsisin toisenlaisen roolin, toisenlaisen työn, jossa tehdään ja suoritetaan yhtä tai ehkä kahta asiaa kerrallaan. Voisin keskittyä vain omaan napaani. Toisaalta, oman itseni tuntien, turhautuisin siihen hetken päästä. Kaipaisin vapautta ottaa kantaa ja kommentoida, olla monessa mukana.

Toisten surinan poistaminen? Siihen ei taida muu konsti tehota kuin lätkäisy.

Olen aika solmussa työhön suhtautumiseni suhteen. Olisi helpompi muuttaa toimintaansa, jos motivaatiota olisi, joka-aamuinen töihinlähdön kyseenalaistaminen ei veisi energiaa ja illalla yöunia, linja-autossa ei kiukuttaisi, hissiä odotellessa ei masentaisi, hartiani eivät olisi niin kasassa. Iltaisin ei tarvitsisi tehdä "päätöstä", että huomenna, huomenna on se päivä, jolloin menen ja sanon. Kerron kaiken ja avaudun, pyydän apua ja tukea, irtisanoudun. Työstän ajatuksiani työpäivän aikana koko ajan koittamalla innostua, mutta vauhtiin pääsy on vaan niin vaikeaa. Eikä suoriutujaa lohduta yhtään tietoisuus siitä, että jokaista minuuttia ei tarvitse 110 %lla paahtaa, vaan välillä voi ihan istua ja miettiä ja suunnitella. Kasata ajatuksia ja hahmotella. Pitää kahvitauko.

Paluu töihin loman ja poissaolon jälkeen on aina vaikeaa, mutta ikinä aiemmin se ei ole ollut tällaista. Totaalista kärpästen surinaa korvissani.

1 kommentti:

Mafalda kirjoitti...

Myöskin täällä paluu töihin aiheuttaa valtavaa surinaa korvissa, näön hämärtymistä, hikihelmiä otsalle ja sydämen tykytystä. Onneksi syksyllä on tulossa jotain kivaakin.