sunnuntaina, helmikuuta 7

Lentokoneen kyydissä

Olen kummallisessa välitilassa, missä mikään ei oikein tunnu miltään ja siltikin sydäntä riepoo. Liikun asioiden yläpuolella ja vain vähäksi aikaa sukellan niiden sekaan sen verran varpaitani kastaen, että saan tehtyä välttämättömät ja varmistaakseni pakolliset. Ehkä asiat, niiden tila, oma jaksaminen ja stressaaminen, masennus, on jo käynyt niin ylikierroksilla ja mennyt niin reilusti rimojen ylitse, ettei enää tarvitse pingottaa.

Vähän kuin liitokone, joka voimalla ja energialla nostetaan niin korkealle kuin vain uskaltaa ja tohtii ja joka sen jälkeen päästetään liitämään, ilman moottoria, tuulten haltuun.

Olen surullinen ja väsynyt, mutta samaan aikaan onnellinen ja energinen. Löydän pienistä asioista ilon yhtä lailla kuin niistä hermostun. Välttelen töitä ja samaan aikaan olen äärimmäisen tehokas. Pystyn keskittymään yhteen asiaan kerrallaan ja olen kadottanut taitoni moniajoon; muut asiat unohtuvat ja katoavat muistista, toisen asian aloittaminen vaatii hetken mietinnän ja muistiinpanojen tekemisen, jotta pääsen takaisin kartalle. Olen hajamielinen, omissa ajatuksissani omassa maailmassani, tavoittamaton ja luulen, että tahtomattani asiat liukuvat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Olen ollut mukana useissa keskusteluissa, joista en läheskään kaikkia asioita ja yksityiskohtia enää muista.

Kannan vihkoja ja kyniä matkassani, jotta en menettäisi uskottavuuttani.

Alkuvuosi on ollut vaikea. Joululoman ja sairasloman jälkeen ensimmäinen työviikko aiheutti pahan ahdistuksen. Olen nyt päässyt sen ylitse ja selviän työpäivästäni varsin hyvin. Huomaan edelleen käyttäytyväni kummallisesti, oudossa roolissa ja oudosti ihmisten kanssa keskustellen. Siltikin homma hoituu ja työssä ollessani, ristiriitaisesta käytöksestäni huolimatta, jaksan olla iloinen ja yrittää. Kotona olen joku muu, se oikeampi ja parempi, tietyllä tavalla. Suorittamisessa on hyviä ja huonoja puolia; aina saa jotain aikaiseksi ja voi siten olla itseensä tyytyväinen, toisaalta taas tekeminen ei ikinä lopu eikä täydellisyyteen pääse. Puhtaassa olemisessa, pitkään nukkumisessa, television katselussa tai kirjaa lukiessa mieli on muualla ja lepää, olo on laiska ja saamaton, aika kuluu hukkaan.

Miksi koko ajan pitäisi jotain tehdä tai saavuttaa? En ymmärrä tätä sisäistä vaadettani.

Tulevalla viikolla joudun työssä taas vaikeisiin tilanteisiin. Selittelemään ulkomaan ihmisille suuria asioita ja potkimaan sisäisesti ihmisiä persuuksiin tekemättömien asioiden takia. Tulevalla viikolla täytyy minun hankkiutua lääkäriin ja olla vaativa tutkimusten saamisen suhteen. Fysioterapia ei jatku ellen pääse kuvauksiin. Alkavalla viikolla pitää tehdä koulutöitä ja lukea tentteihin, jotka tuntuvat työläiltä ja vaikeilta. Tulevalla viikolla selviää mahdollisesti taas vaihtuva ja uusi työnkuva, jota en haluaisi ajatella. En jaksaisi miettiä sitä nyt, kun pitäisi miettiä isompia asioita. Tulevalla viikolla pitää nimittäin soittaa kuukausien tauon jälkeen klinikalle ja tehdä päätös.

Haluaisin liidellä tämän kaiken yläpuolella ja nauttia maisemista, tuulen huminasta korvissa, siitä tunteesta että minua kannatellaan. Laskeutuisin sinne, minne vauhti vie ja tuuli ohjaa, viljapellolle, kukkaniitylle, kanervikkoon, suopursujen syliin. Pääsisin perille ja toteaisin että kaikki on hyvin juuri tässä ja näin. Ilman vaatimuksia paikan tai ajan suhteen.

Elämä kannattaa. Valintoja täytyy aina tehdä, isoja tai pieniä, mutta valintoja kuitenkin. En usko siihen, että valitsematta jättäminen olisi yksi valinta. Valitsematta jättäminen on sitä, että ei koskaan nouse koneen kyytiin kokeakseen liidon ja laskun. Astuessani koneeseen, tullessani nostetuksi ylös ja lähtiessäni liitoon minä valitsen suunnan ja ohjaan, vaikka en tarkalleen tiedäkään minne.

Ja usein se pelkkä suunnan ottaminen jo riittää. Ratkaisu ja laskupaikka löytyvät miltei itsessään, niillä on aina tapana järjestyä.

6 kommenttia:

Mafalda kirjoitti...

Miten me kaikki ollaan aivan uupuneita? Miks on niin vaikea elää hetkessä ja nauttia siitä? Elämä on yhtä suorittamista ja paikasta toiseen viipottamista.

Tyyntä mieltä toivotan Sinullekin :)

Poplar kirjoitti...

Voi Mafalda, en tiiä miten tää on tällaista... Toivottavasti kaikki on ookoo? Jos rohkenet, mielelläni lukisin kuulumisiasi. Jaksamista! Lohduttaa hiukan aina, kun kuulee ja tietää ettei ole olonsa ja ajatuksiensa kanssa yksin.

Mafalda kirjoitti...

Onks sulla mun blogin salasana?

Poplar kirjoitti...

Ei oo salasanaa. Laita sähköpostilla? Osoite on metsatahti@gmail.com

*halaus*

Mafalda kirjoitti...

Postia laitettu:)

Anonyymi kirjoitti...

On se vaikeaa! Miksi kummassa luulemme työn (tekemisen määrän) määrittävän mitä olemme ja olemmeko tarpeeksi?!! Sekö tekee meistä parempia ihmisiä, että riudutamme itsemme työnteolla? EI TIETENKÄÄN!, mutta silti me aina ajaudutaan samaan suohon.

Tänään minä ainakin aion olla iloinen ja tyytyväinen itseeni kaikesta tekemättä jääneestä huolimatta, nauttia nauraen lasin hyvää tummaa olutta ja näyttää kieltä työnteolle! Hyvää vkl muru!

-L