Kaivoin kirjan esiin ja taitoin puhtaan sivun auki.
Kynästä oli lyijy loppu, kumipää purtu
viimeinen merkintä vuosi sitten,
sitä edellinen vuosi aiemmin.
Mitähän tässä välissä on tapahtunut?
Pyöritän, raaputan, arastelen.
Haen sopivaa asentoa kädelle.
Miten aloittaa... Mistä?
Olen niin täynnä tunnetta että hajoan!
On pakko kirjoittaa, pakko suoltaa se kaikki epämääräisyys
sekavina riveinä
ajatusten kaaoksena
koukeroina, ahdistuneena suttuna
itkuna, pelkona, kauhistuksena, lohduttomuutena
piirustuksin ja grafiikkana
sivusivulta muuttuvana käsialana
mielentilan mukaan
ajatuksista, sisuksista, oravanpyörästä, mielestä pois.
Minusta ulos.
Pois!
Ei synny taidetta, ei. Ei lukemisen arvoista asiaa.
En itse kehtaa edes vilkaista.
On vaan pakko
muuttaa tunne sanoiksi,
kirjata paperille epämääräisyyden konkretia,
huokaista,
sitten levätä.
Tasaantua ja taas aloittaa.
Järjestellä paloja alkuun edes oikein päin,
jossain vaiheessa koota kasaan,
lähteä liikkeelle.
2 kommenttia:
Minun ystäväni sanoi, että kirjoita kaikki mitä tulee...kirjoitin, vaikka en ole siinä tosiaankaan mikään hyvä...ja huomasin, että auttoi.
Sinun tekstisi on uskomattoman hienoa luettavaa, sinulla on kirjoittamisen lahja.
Surutyössä se on aivan varmasti avuksi.
Mie olen tosi pahoillani teän menetyksestä.
Mutta jossain vaiheessa palaset saa kasaan ja voi lähteä eteenpäin.
Kiitos kommentistasi HopeinenSimpukka! Kävin vilkaisemassa uutta blogiasi, kiva että innostuit kirjoittamaan. Se auttaa, samoin kuin vertaistukikin, kuten kirjoitit.
Lisää kommentointimahdollisuus noihin teksteihisi, niin sinuun saa yhteyden :)
Voimia omalle polullesi, hiljaa hyvä tulee. Niin täytyy jaksaa uskoa.
Lähetä kommentti