torstaina, toukokuuta 7

Enkeleitä, onhan heitä

Nyt alkaa olo painamaan. Kaksi päivää meni kuin sumussa, toisen niistä esitin vielä töissä urheasti, mutta tänään en enää siihen pystyisi. Eilen tuntui jo paremmalta ja virkeämmältä illalla. Tänään..... en pääse käyntiin. Olen, itken ja saan ahdistuskohtauksia. Tentteihinlukupäivästä ei taida tulla mitään.

Mietin koko ajan pikkuista Kirppua, jota edelleen sisälläni kannan, mutta joka on jo kohta kolmisen viikkoa ollut kuollut. En voi ymmärtää ja tajuta asiaa, mutta totta se on. Maanantain niskaturvotusultrassa todettu pikkuisen pysähtynyt kasvu ja sykkeen puuttuminen on totta. Mietin sitä, miten paljon oli kasvua tullut edelliseen ultraan verrattuna ja miten erinäköinen se pikkuinen jo oli. Ja miten paljon isompi sen olisi jo tässä vaiheessa pitänyt olla.

Ja miten ruudulle olisi ensimmäisenä pitänyt tulla selvä ja vahva syke, kuten viimeksikin.

Olen niin sanaton ja tyhjä.

Nyt asian alkaa vasta tajuamaan ja luulen, että surutyö on alkamassa. Vaikeinta tässä on se, että keho oireilee edelleen hiukan samaan tapaan kuin jos olisin raskaana. Tuntuu äärimmäisen pahalta ajatus ja tuntemus siitä, että pikkuinen on vielä tuolla vatsassa ja kulkee koko ajan mukana eikä tule sieltä pois. Haluan se niin kovasti saada sieltä pois, että pääsen asiassa konkreetisestikin eteenpäin ja toipumaan fyysisesti. Toisaalta taas en halua sitä ollenkaan, koska en tahdo, että palanen minusta katoaa. Olen niin pettynyt, surullinen ja voimaton. Miten tässä kävi näin?

Tilastot ja muiden kertomukset eivät lohduta. Ei auta kuin aika, miehen läheisyys ja tuki, keskeytyneen keskenmenon saattaminen loppuun saakka ja siitä toipuminen. Vielä en jaksa ajatella tulevaa uutta yrittämistä; ajatus hoitojen rumbasta, lääkkeistä, piikeistä, laskemisesta, toivomisesta ja niin ikuisesta odottamisen odottamisesta rusentaa mut tällä hetkellä ihan totaalisesti. En pysty. Ei lohduta vielä sekään tieto ja kokemus, että minun on kuitenkin mahdollista tulla raskaaksi ihan omin avuin, kuten tässäkin kävi. Ehkä se antaa hieman toivoa ja voimaa tulevaa varten, mutta ei vielä sen enempää.

Tänään, en tiedä saanko mitään aikaiseksi. Olen onneksi kotona koulun lähiviikon vuoksi, joten saan olla juuri niin itkuinen ja poissa tolaltani kuin olen. Aika lääkärille vuodon aikaansaamiseksi on vasta ensi viikon maanantaina enkä tiedä, jaksanko sinne asti. En voi käsittää, että en pääse nopeammin hoitoon; aikaa kun ei menisi kuin vartti ultran ja reseptin kirjoittamisen kanssa. Jokainen tunti ja päivä on yhtä kidutusta. Jokainen kutina mahanpohjassa ja arat rinnat tuntuvat kiusaamiselta. Hetken ajan jaksan ajatella ja toivoa, että josko sittenkin ultrassa erehdyttiin tekemään väärä johtopäätös ja maanantaina todettaisiinkin että kaikki on hyvin, mutta ei se voi oikein enää niin mennä. Kirppu oli kooltaan 8+4, kun olisi pitänyt olla 11+2 eikä veressä enää ollut raskaushormonia kuin hitusen verran.

Halaan miestä ja halaan koiraa, kävelen asunnossa edestakaisin enkä tiedä mitä tekisin. Ajatukset täytyisi saada muualle ja jaksaa keskittyä tentteihin lukuun.

Vielä en pysty edes pikkuista hyvästelemään, koska tunnen hänet edelleen omassa kropassani. Näen hänet pienessä vatsakummussa. Vaihtaisin kaikki maailman kamalimmatkin raskausoireet empimättä tähän nykyiseen olotilaani. Ikävä on sanoinkuvaamattoman suuri.

Taivaalle on syttymässä uusi tähti ja enkeleiden määrä on kasvamassa taas yhdellä. Enkä minä voi tehdä asialle yhtään mitään.

5 kommenttia:

Taru kirjoitti...

Itku tuli kuin luin tekstisi. Olen niin valtavan pahoillani sun puolesta!!! Eikä oikein löydy järkeviä sanoja lohduttamaan. Mutta iso halaus!! *HALI*

Lumituuli kirjoitti...

Olen niiiiin pahoillani teidän puolesta! Tekee pahaa, kun lukee, että muutkin joutuvat tämän komemaan ja vielä karmeimman kautta =( Olen niin pahoillani! *Suuren suuri voima hali*

Jätin kommentin sinulle blogiini, sinun kommentin alle.

monalina kirjoitti...

Voi ei... Ei voi olla totta. Mä olen NIIIIIN pahoillani. Sanoinkuvaamattoman pahoillani. Välillä tuntuu, että kohtuus on tästä elämänmenosta kaukana.

Voimia ja jaksamista!

Pea kirjoitti...

Niin väärin, olen niin kovin pahoillani! Niin kuin kirjoitit, siihen ei auta kuin aika, miehesi ja koira, lepo ja ehkä jokin muu...joskus ehkä tuntuu ettei mikään:(

Jos ja kun hieman myöhemmin jaksat tai koet tarvetta; koin itse samassa tilanteessa jollain tavalla avuksi Leena Väisäsen kirjan Lapsen menetys.
Kovasti voimia matkallenne!

Puuhanurkka kirjoitti...

Olen niin pahoillani! Voimia ja suuri halaus!!