maanantaina, toukokuuta 11

Sateen jäljiltä on niin raikas ilma, puiden vihreyskin räjähtää silmille. Miten kauan jaksaisinkaan uusia, tuoreita lehtiä ja limenvihreää väriä ihastella! Ihanaa, että tulee väriä ja tulee kesä. Vaikka en kesäihminen olekaan, niin jotenkn ajatus muutoksesta, uusiutumisesta, uudelleen aloittamisesta ja sen onnistumisen toteutumisesta lohduttaa. Elämällä on oma rytminsä.

Omasta rytmistäni en vielä tiedä. Eteenpäin kuitenkin mennään, vaikka hitaasti, mutta kuitenkin varmasti. Suurin shokki on jo ohitse, luulisin. Kova jännääminen ja stressaaminen viime viikon osalta sai lopulta kropan toimimaan. Lauantaina oli viimeinen tentti ja pakolliset atk-tunnit koulussa ja niihin pingottamisen seurauksena lauantain ja sunnuntain välisenä yönä keskenmeno sitten käynnistyi itsestään. Kivut ja supistukset olivat kovat koko aamun ja aamupäivän, mutta sitten olo alkoi helpottumaan.

Tulin hetki sitten sairaalasta kotiin ja nyt koitan sopeutua uuteen ajatukseen olostani ja levätä. Lääkäri otti pihdeillä kaksi isompaa kudosrakennelmaa itse pois ja ultrasi sen jälkeen. Miltei kaikki tarvittava on tullut itsestään pois ja paikat näyttivät puhtailta ja siisteiltä. Sain uuden ajan kahden päivän päähän; silloin tarkistetaan tilanne uudelleen ja jos on tarpeen, saan vielä lääkkeitä tyhjennyksen varmistamiseksi ja jään sairaalaan tarkkailuun ja lääkittäväksi.

Lääkäri ja hoitaja olivat mukavia. Pedillä maatessa ja pihtien ottaessa jotain isompaa ja tuntuvampaa sisältäni pois, ratkesin ja siitä kokemuksesta on olo vielä järkyttynyt, mutta hiukan helpottunutkin. Pääsen toipumaan ja paranemaan ja voin oikeasti hyvästellä pienen ihmisen.

Sairaslomalla on tällä kertaa hyvä olla. En ole enää kovin kipeä, vaikka keskenmeno onkin vielä päällä. Henkisesti tämä on kuitenkin ollut rankka viikko ja tarvitsen aikaa vaan olla. Tekemistä on toki paljon opiskeluihin liittyen, mutta teen sen, minkä pystyn ja mitä jaksan. Armoa on itselleenkin annettava. Poissaolo työstä hiukan rasittaa, mutta hei.... se on vaan työtä. Tekemistä, jonka joku muu pystyy aina paikkaamaan, toisin kuin raskauden ja toipumisen suhteen.

Vielä en sano, että katseet ja ajatukset ovat jo tulevassa ja uudelleen yrittämisessä. En halua ajatellakaan sanaa yrittäminen. Surutyö on vasta alkanut ja se täytyy käydä läpi riittävän hyvin, jotta voimat riittävät uusiin kujeisiin. Hiukan kuitenkin jaksan jo huomata maailmaa ympärilläni sisäänpäin käpertymisen sijaan. Eilinen äitienpäivään sijoittunut keskenmenon käynnistyminen tuntui (ja tuntuu vieläkin) huonolta pilalta, samoin kuin tälle päivälle osunut postilähetys, joka sisälsi kirjoja lapsen kehityksestä sekä näytteitä vaipoista.

Ehkä seuraava äitienpäivä on tätä positiivisempi, ehkä jo syksyllä isänpäivänä meitä naurattaa. Tänään kuitenkin sytytetään illalla kynttilä meidän ensimmäiselle lapselle.

Ei kommentteja: