tiistaina, marraskuuta 18

Kirjoittamisesta

Kovin kiireisellä koululaisella ja työpaikkansa tuotannon ilmapiiriä ja käytännön organisointia pelastavalla työntekijällä ei kerta kaikkiaan ole jollut voimia, energiaa ja aikaa kirjoittaa. Ei mihinkään yhtään enempää kuin on pakko.

Olen tänään miettinyt työpäiväni aikana sitä, että kuinka paljon tuleekaan kirjoitettua erilaisistaa asioista ja miten helposti niistä kirjoitetuista asioista syntyykään väärinkäsityksiä. Monen sähköpostinen perään olen joutunut juoksemaan ja selittämään suullisesti, rautalankaa vääntäen, mitä tarkoitan. Joko asia ei mene jakeluun, tai sitten olen ilmaissut sen riittämättömästi.

Toisaalta taas sain tänään aivan mahtavaa palautetta, kirjallisesti, vastauksena kirjalliseen sähköpostikeskusteluun. Uskoni omaan ammattitaitooni sekä ihmisten ajattelukykyyn palautui. Kirjoittamalla pitkään ja perustellen saan vastapalveluksena vastauksesta systemaattisemman, järjestelmällisen, voin hioa ja tarkentaa ja jaotella tekstiä erilaisiin kappaleisiin. Korostaa asioita eri tavalla kuin suullisesti. Minulla on nimittäin tapana huitoa käsillä ja piirrellä asioita ilmaan, visuaalinen viestijä ja oppija kun olen, ja yleensä se ärsyttää itseäni suunnattomasti. Puhumattakaan erilaisista maneereista, joita teen puhuessani...

Kirjoitan. Ilmaisen sillä itseäni kaikista vahvimmin. Se on selkein ja helpoin työkaluni. Ajatukseni etenevät asioista ja ongelmanratkaisuista valonnopeudella eteenpäin verrattuna kirjoitustahtiini ja se onkin ainut ongelmani ja kehittämisen kohteeni juuri nyt, minkä olen vahvasti tiedostanut. Haluaisin oppia kirjoittamaan juuri niillä sanoilla, mitä mieleni tuntee ja ehtiä poimimaan talteen kaiken sen, mitä tajunnanvirtani käsittelee. En halua oikoa.

Vaikka kirjoitan paljon, olen taas täynnä ja jumissa. En ole kirjoittanut itseäni ulos, selkiyttänyt päätäni. Alun alkaen ja pohjimmiltaan juuri niistä ilmiöistä kirjoittamisessa on kysymys minun kohdallani. Koulu- ja työasiat vaativat paljon luovuutta, mutta en saa enkä oikein edes voi niihin purkaa sitä luovuutta minussa, joka minua kehittäisi, muuttaisi paremmaksi ihmiseksi ja toisi tasapainon takaisin elämään.

Kun täytyn ja jumiudun, koen oloni fyysisestikin raskaaksi. Olen hermostunut, ahdistunut, käyn ylikierroksilla, kipeydyn fyysisesti, saan itkukohtauksia ja tunne-elämäni liiallinen herkkyys ottaa minussa vallan. Vaikka mitään hätää ei olisikaan. Eikä tilannetta auta se, että puhuisin ne asiat jollekulle. Halki ja puhki ja poikki ja pinoon. Ei. En pysty asioista puhumaan kunnolla ja perusteellisesti ennen kuin olen sen itselleni kirjoittanut auki. Muuttanut tunteen ja ajatukset konkreettisiksi sanoiksi ja luonut ne paperille itselleni nähtäviksi. Ikään kuin todisteksi itselleni, että näin asian juuri nyt koen ja sen kanssa on päästävä eteenpäin.

Luulen, että kirjailijana minun olisi helpompi olla itseni kanssa. Pelkään, että kirjoittamisen pakko lamaannuttaisi silloin minut ja aiheuttaisi totaalisen jumin. Ei kaiken kirjoittamisen tarvitse olla ammatillista, pätevää, lopullista ja julkista. Myös itselleen tai toiselle voi kirjoittaa.

Oikeastaan viimeisen viikon aikana minussa on syntynyt vahva tunne tarpeesta kirjoittaa kaikki päässä liikkuvat ajatukset kirjeeksi entiselle aviomiehelleni. Ei hänelle lähetettäväksi oikeasti, vaan oman pään selkeyttämiseen ja asioiden käsittelyyn. Pelkään tarttua siihen hommaan, pelkään että kiukun puuskassani voisin kirjeen oikeasti lähettääkin. Pelkään, mitä prosesseja, ajatuksia ja unia asiaan ryhtyminen minussa voisi herättää. En haluaisi tippaakaan ajatella ja muistaa häntä tai entistä elämää, mutta en voi sitä unohtaakaan. Sisimmästä tuleva, vaistomainen tarve, ehkä viestii minulle sen, että nyt voisi olla aika asian konkreettisempaan työstämiseen. Lopullista peikkojen kohtaamiseen ja kritiikin vastaanottamiseen.

Kirjoittaminen; kaivattu, pelätty, toivottu asia. Iso osa minua, minun ilmaisuni lähde. Ja ah, niin vaikea asia.

2 kommenttia:

Midria kirjoitti...

Ihmiset jotka eivät itse kirjoita tuskin ymmäärtävät miltä tuntuu se kun vain ei saa kirjoitettua. Ajatukset koputtavat kalloa ja koittavat päästä kynänkautta ulos, mutta paperi vaan on tyhjä.

Hyvä palaute on aina itsetuntoa kirjoittajana kohottava asia, ja on myös mukava antaa sitä.

John kirjoitti...

Hei :) Juttujasi lukiessa olen havainnut, että olet juuri tuollainen kuin kuvailetkin, ajatuksesi etenevät nopeammin kuin ehdit kirjoittaa...ja kirjoitat paljon verrattuna itseeni. Kannatan ajatustasi kirjoittaa pöytälaatikkoon, ulos kaikki ne tuntee,t joita tunnet entistä puolisoasi kohtaan, se on varmasti hyväksi sinulle itsellesi. Kirjoittaminen on mielen terapiaa joillekkin niinkuin puhuminen toisille.
Yleensä en kommentoi juttujasi, mutta niinkuis huomaat, lueskelen niitä kylläkin :)