Hetkessä

Olen ollut jumissa ja olen vieläkin. Muutaman päivän välein palaan nettiin, lukemaan blogeja ja hyppäämään hetkeksi virtuaaliystävieni maailmaan. Tapanani ei ole usein kommentoida tai ilmoittaa olemassaolostani heille, mutta olen osana kymmenien erilaisten ihmisten elämää. Mietin heitä päivittäin. Pohdin heidän ajatuksiaan ja päivitän mielikuvaani heistä itselleni. Joskus tohdin miettiä sitä, millaista olisi tavata kasvokkain.

Kesä menee, jonnekin. Päivät kuluvat ohi. Teen ja nautin, olen väsynyt. Odotan ja välttelen. En enää pysy päivämäärissä mukana. Tiedän, onko maanantai vai perjantai, mutta jos kysyisit minulta päivämäärää, joutuisin hetken verran miettimään. Juuri nyt odotan tulevaa lomaa ja kahdenkeskistä seikkailua rakkaani kanssa. Millään muulla ei ole väliä. Pidän siitä, että jaksan olla töissä ja kun siellä olen, pystyn keskittymään työhön täysillä. Kun tulen kotiin, jatkan täysillä elämistä täällä, parisuhteessa, lähellä, enkä ajattele töitä.

Olen elänyt. Olen väsynyt, mutta onnellinen. Suren sitä, että aika rientää ja että se menee ohi. Kuitenkin, kun mietin jälkikäteen tekemisiäni ja päiviäni, en enempää olisi ehtinyt tai jaksanut. Olen ollut reipas ja aloitteellinen, tiukka ja vaativa, olen löhönnyt, laiskotellut, nukkunut ja vaan ollut. Lukenut ja kutonut, liikkunut, halannut koiraa ja hemmotellut itseäni. Kaikkea mahdollista. Mitään en pyytäisi enempää.

Sen sanominen tai siitä puhuminen on vain jäänyt. Olen mennyt ja tehnyt, ollut ja jättänyt sanomatta. Elänyt hetkessä. Asia, mitä olen aina halunnut tehdä ja mihin en ole ikinä oikein pystynyt. Nyt, hetken verran, olen niin elänyt, ja siitä väsyneenä olen kiitollinen. Sisälläni kasvaa kuitenkin paine. Minun täytyy se kaikki tunne ja ajatus osata myös purkaa, jotta pääsen eteenpäin.

Olen ollut jumissa. Kehittymättömänä edennyt ajassa mutta en laadussa. Kerrankin olen elänyt enkä murehtinut, surrut tai masentunut. En muista vastaavaa vuosiin tapahtuneen. Enkä edes tiedä, miten olen siihen pystynyt, sillä työasiat eivät ole edistyneet. Tuuraan neljää ihmistä eikä omasta työnkuvasta ole edes yrityksen toimitusjohtajalla käsitystä. Klinikkahoidot menivät tauolle ilman että siitä minulle etukäteen kerrottiin. Palkkafirma laskee palkat väärin enkä saa lomarahoja kuin vasta elokuun lopussa. Koirani on kipeä, mutta selviää. Kahden viikon lomamatka aiheuttaa usean viikon puurodieetin ja auto ei todennäköisesti mene katsastuksesta läpi.

Silti olen onnellinen. Elossa, iloinen, energinen. Poden kummallisia oireita kehossani keskeytettyjen hormonihoitojen vuoksi enkä tiedä johtuuko se mahdollisesta raskaudesta vai onko kaikki vaan totaalisen sekaisin. En tiedä yhtään, mitä loman jälkeen elokuulta voisin odottaa, sillä silloin ratkeaa työasiat, hoidot käynnistetään, menen pääsykokeisiin ja saatan olla raskaana.

Kaikki on auki ja minä vain olen. Ja mikä ihana olotila se onkaan; elää hetkessä, juuri nyt!