sunnuntaina, toukokuuta 18

Vika

Tänä päivänä, jolloin vatsasta revitään ja olo tyhjenee, huomaan reagoivani asiaan tavalla, jota en odottanut. Olen miettinyt, että ei sillä nyt ole kiire enkä aio juttuun sen enempää keskittyä. En seurata ja kontrolloida tai ahdistua asiasta. Hitaasti ja hissukseen ajatukset ovat kuitenkin hiipineet mieleeni. En ole vielä maalaillut pilvilinnoja tai haaveillut tulevasta, vaan lähinnä salaa hymistellyt mielessäni töissä ollessani, että "olenpa tekemässä jotain, mistä kellään teillä ei ole aavistustakaan" ja samalla lasken sormilla, kuinka monen kuukauden päästä voin jäädä kotiin ja ruveta äidiksi.

Se siirtyi taas kuukaudella. Olen allapäin, surullinen, pettynyt. Vihainen itselleni, suuttunut vatsalleni, katkera vioilleni. Harmittaa ja väsyttää. Tekisi mieli käpertyä pieneksi käppyräksi ja itkeä itsensä uneen.

Minussa on vikaa.

Enkä tiedä olenko enemmän pettynyt siihen, että en ollutkaan raskaana kuin siihen että minussa on vikaa. Tänään alkanut kipu tarkoitti viimeisen luonnollisen yrityksen epäonnistumista ja jatkossa asiaa koitetaan edistää suunnitelmallisesti, tieteen ja tekniikan keinoin, lääkityksellä, lääkärikäynneillä, näytteillä, suodattamisilla... Ajatus siitä pelottaa. Olenko astumassa tielle, jota kanttini ja kroppani ei kestä? Onko juuri nyt sopiva aika tällaiselle, olenko tähän valmis?

Olen valmis enkä kuitenkaan ole. En tiedä tarkalleen, mitä pelkään, mutta jotain se on. Jotain isoa ja suurta ja samalla pientä ja tarkkaa. En osaa selittää sanoin tunnetta, joka juuri nyt minua kalvaa. Tuntuu että tukahdun, en voi hengittää, sattuu niin että en kestä. Ei fyysisesti vaan henkisesti.

Joka päivä asiaa olen miettinyt ja joka päivä siitä minulta kysellään. Hautaan pelon ja hämmennyksen työasioiden alle ja kotona keskustelen muusta. Puhumme kyllä asiasta, mutta en halua vatvoa sitä kauaa. En halua että se alkaa määräämään elämäämme ja mistään muusta ei enää osata puhua. Toisaalta, siitä tulisi kuitenkin puhua, sillä se alkaa valtaamaan mieleni muuten liikaa.

Elämä. Kummallista, kerrostunutta oravanpyörää, jossa koko ajan kierretään ympyrää samojen ongelmien ympärillä. Kerrokset vaan vaihtuvat.

Juuri nyt haluan halauksen, joka minut hyväksyy sellaisena kuin olen. Vikoineni. Antaen luottamusta siihen, että näin on ihan hyvä, jos yrittämisestä ei tuloksia saada.

1 kommentti:

Sateenkaarinarri kirjoitti...

"Elämä. Kummallista, kerrostunutta oravanpyörää, jossa koko ajan kierretään ympyrää samojen ongelmien ympärillä. Kerrokset vaan vaihtuvat."

Tärkeintä on, kun sen tiedostaa :)

Lueskelen täältä 2008 vuoden alusta.