torstaina, helmikuuta 28

Kalevalan päivänä
















Yön aikana ulkomaailman ilme muuttui. Aamuyöllä vielä satoi viiman voimalla lunta, mutta nyt päivän edetessä viime on muuttunut hiutaleiden hiljaiseen leijumiseen ja pakkasen kiristymiseen.

Koira ei ollut pysyä housuissaan päästessään metsään. Lunta! Puunrunkojen yli ja ali mentiin, nuuskittiin kaikki kuusenjuuret ja ravisteltiin niskaan karisseet lumipaakut kilpaa pois. Lunta!!!

Talvi näyttää, tuntuu ja tuoksuu talvelta.
Asiat ovat taas paikoillaan, hiukan enemmän.

Kalevalan päivän kunniaksi aion virkistää ja entrata suomalaista identiteettiäni ja unohtaa ne vähäisetkin jenkkihaihatukset ja eu-kriteerit. Tänään lämmitetään sauna ja liotetaan löylyvedessä koivun lehtiä, syödään hernekeittoa torstain kunniaksi ja liikutaan ulkona. Jos olisin maalla, pilkkoisin puita, veistelisin haloista lastuja, sytyttäisin nuotion ja kävisin avannossa uimassa kovan vihdonnan päälle.

Suomalaisuus ja suomalaisena oleminen on hieno asia. Olen omaa suomalaista identiteettiäni pohtinut viimeisen vuoden aikana paljon, ja olen huomannut olevani varsin tiukassa siteessä juuriini ja kotimaahani. Kuulun tänne melankolisen luonteeni, jurouteni, luonnonläheisyyteni ja metsienkin kautta. Olen osa Suomea. Maailmalla reissatessa oppii arvostamaan kotimaan tapoja ja arvoja sekä yhteiskuntaa, vaikka niissä paljon epäkohtia onkin. En tiedä, onko lottovoitto syntyä Suomeen, mutta olen onnellinen siitä, että täällä asun ja elän.

Olen kiinnostunut siitä, miten suomalaisuudesta on tullut juuri tällainen kuin se ja me olemme. Kalevala on parhaillaan luettavana. Kovin pitkälle en ole siinä vielä päässyt, sillä poljentoon tottumiseen ja sanojen ymmärtämiseen menee aikaa eikä katkonainen lukeminen oikein tunnu hyvältä. Entisten aikojen vahva ja jylhä tarinaperinne, uskonto, pakanallisuus, sanojen ja kielen muuttuminen hyppää kirjan sivuilta tähän päivään, ajatuksissani olen jo kaukana, muinaisissa ajoissa, Tapion metsässä. Voin vain kuvitella, miten 1800-luvun viimeiset tarinankertojat ja suullisen perimätiedon välittäjät ovat vallanneet kertomahetkellä koko kylän väen lumoihinsa. Miten väkivahvaa ja vaikuttavaa se onkaan ollut, Kalevalassa "eläminen" ja tunteiden välittäminen. Sellaista haluaisin joskus kokea. Mahtaakohan Vienassa tai Inkerissä vielä perinteen ylläpitäjiä löytyä....

Suomen kieli omassa erikoisuudessaan on sopiva pari Kalevalan myyteille ja hahmoille. Ulkomailla ollessa on mukavaa vapaasti keskustella matkakumppanin kanssa, kun kukaan ympärillä oleva ei ymmärrä halaistua sanaa siitä, mistä puhutaan. Mikä vapaus! Tanskalaisen ystäväni mukaan suomen kieli kuulostaa venäjältä, mistä olen täysin eri mieltä. Hän ihmettelee voimakkaita konsonantteja ja sitä, että jokaisen sanan ensimmäisellä tavulla on aina paino. Suomen kielessä jokainen kirjain lausutaan, joten ero tanskan kirjaimien ja tavujen "nielaisuun" ja sanomatta jättämiseen on melkoinen. Ihmetystä aiheuttaa myös pitkät sanat ja sijamuodot. Niitä on monta kertaa opetettu ja selvennetty, sillä ystäväni on asiasta vilpittömästi kiinnostunut. Kielioppi on hänelle loogisempaa ja järkevämpää kuin oma.

Suomalaisuus ei ole pelkkää junttiutta, juroutta, takapajuisuutta, känniörvellystä ulkomailla ja Tallinnan laivalla tai Venäjän alusmaana olemista. Suomalaisuus on myös rehellisyyttä, suoraa puhetta, luonnonläheisyyttä, reilua tekemisen meininkiä, laatua, aitoutta. Eksotiikkaa.

Tämä päivä on loistava päivä perinteille, myyteille ja omalle sisäiselle suomalaisuudelle!

Lyökämme käsi kätehen,
sormet sormien lomahan,
lauloaksemme hyviä,
parahia pannaksemme,
kuulla noien kultaisien,
tietä mielitehtoisien,
nuorisossa nousevassa,
kansassa kasuavassa:
noita saamia sanoja,
virsiä virittämiä
vyöltä vanhan Väinämöisen,
alta ahjon Ilmarisen,
päästä kalvan Kaukomielen,
Joukahaisen jousen tiestä,
Pohjan peltojen periltä,
Kalevalan kankahilta.

ote Kalevalasta.

Ei kommentteja: