Arpi

Leikkauksestani on kulunut melkein kolme viikkoa. Olen ollut kotona, sisätiloissa. Ulkoilut ovat rajoittuneet koiran viemiseen pihalle sekä kävelylenkkeihin puolison kanssa. Julkisilla paikoilla olen ollut kolme kertaa; kaksi kertaa lähikaupassa sekä viikonloppureissu Tallinnassa.

Eilen illalla lähdettiin kaksistaan leffaan. Kyseessä oli yönäytös, joten liikkeellelähtö ajoittui sinne puoli kymmenen hujakoille. Liput piti hakea tuntia ennen ja siinä välissä elokuvan alkua odotellessa poikettiin syömään.

Ennen lähtöä jouduin kuitenkin kummalliseen tilanteeseen. Hyvänen aika, minä olen menossa ihmisten ilmoille! Ei sinne voi lähteä näissä kotiverkkareissa, likaisilla hiuksilla ja nuhjuisena. Iski stressi. Mitä laittaa päälle? Kävelin vaatehuoneeseen ja rupesin tuijottamaan hyllyjä. En enää muistanut, millaisia fiksuja ja siistejä vaatteita minulla on. Ihan oikeasti. Tämä ei johdu tuosta vajaasta kolmesta viikosta, vaan siitä että olen ollut kotona nyt reilun viisi kuukautta ja todella vähän käynyt missään siten, että olisi tarvinnut laittaa vaikka vaan farkut jalkaan verkkareiden sijasta. Kerran viikossa lääkärillä keskustassa, joulukuusta asti niitäkään käyntejä ei ole ollut. Meidän lähiössä asioidessa pärjää katsokaas tuulipuvulla. Kaikilla muillakin on (Eläköön Hervanta!).

Kuiteski. Laitoin suorat housut, neuleen ja pitkähihaisen paidan sen alle. Ihan ookoo. Hykertelin itsekseni, sillä tuntui hienolta olla niin siisti ja fiksun, aikuisen ihmisen näköinen. Ihan eri juttu kuin se masentunut ja nuhjuinen potilas sängyn pohjalla. Sitten vessaan. Hiuksille ja naamalle täytyy jotain vähän tehdä. Vaikka olikin ilta ja pimeää ja tulisin istumaan puolitoistatuntia leffateatterissa, mutta sittenkin. Hyvänen aika, olinhan lähdössä ulos, suorastaan humputtelemaan :)

Sitten se iski. Vessassa. Siistinä, ihmisen näköiseksi pukeutuneena ihmisenä katsoin peilistä itseäni ja sen tajusin. Kaulassa on kaamean kokoinen, irvokas puoliksi parantunut, punaisen sinisen kukertava arpi, jota en saa piiloon. En sitten millään. Ellen laita korkeaa pooloa päälle tai huivia kaulan ympärille. Sellaiset minulla kyllä on, mutta ne kuristaa.

En ole mitenkään pikkutarkka ulkonäköni suhteen, mutta arven olemassaolon tajuaminen häkellytti. En ole sitä aiemmin edes ajatellut, sillä olenhan ollut vaan kotona, pyörinyt nurkissa, puolison kanssa, keskittynyt toipumiseen ja kipuiluun. Häntä arpi ei hätkähdytä, se kuuluu nyt asiaan. "Ilman sitä olisit kipeä, pitkään." Tajusin, että se tulee siinä olemaan neljänkin viikon päästä, kun menen töihin. Se on siinä, kun asioin liikkeissä, se näkyy kesällä koko ajan, uimassa, jumpalla, julkisilla paikoilla. Aina kun keskustelen jonkun kanssa, en voi olla varma siitä, kuinka paljon näkyvä arpeni keskustelijaa häiritsee. Tuijotetaanko minua sen vuoksi? Joudunko aina selittämään, mistä arpeni olen saanut?

Minä olen ollut rikki ja nyt korjattu eikä siinä mitään häpeämistä ole. En häpeä arpeani, mutta en osaa siihen vielä suhtautua.

Laitoin hiukset, meikkasin naaman ja hetken ajan mietin laitanko meikkivoidetta arpeenkin. En kuitenkaan laittanut, sillä se ei ole vielä parantunut eikä mömmöt paranemista ainakaan edistä. Puseroni ja neuleeni olivat v-aukkoisia ja hetken mietin pooloon siirtymistä, mutta en tehnyt sitäkään. "Tämä on hyvä hetki harjoitella ja seurata miten muut minuun suhtautuvat. Miten minä suhtaudun itseeni."

Joten menin ja paljastin haavani. Ravintolassa hermostutti takin ja kaulaliinan riisuminen ja jotenkin taisin istua kyttyrässäkin ja vältellä tarjoilijan katsetta annosta tilatessa. Mutta sitten, lopulta, unohdin koko asian. En edes huomannut kiinnittää huomiota tarjoilijaan, kun hän tuli laskun kanssa.

Asia mietityttää nyt kovin. Luultavasti käyn ostamassa jotain parempaa mömmöä, mikä on suunniteltu nimenomaan arpien ja tatuointien peittämiseen, sellaisia tilaisuuksia varten, jossa on pukeuduttava hienosti ja mentävä etiketin mukaan. Tatuointia en kaulaani ota, osa ihmisistä tekee sen ratkaisun arpien peittämiseksi. Mutta töissä, siellä minun täytyy pärjätä ilman pooloja ja huiveja. Eihän sellaisestakaan mitään tule, että kääriytyy kankaisiin yhden pikkujutun takia. Sitä paitsi arpi vuosien kuluessa vaalenee ja kun ne kaularypyt ja -pussit ilmestyvät, niin sinnehän tuokin hukkuu. Muiden poimujen sekaan.

Omalla tavallani olen jopa arvestani ylpeä, itsestäni ylpeä, ja jo päätin että aion sen uljaasti kantaa ja näyttää maailmalle. En tiedä sitten, miten muu maailma siihen suhtautuu; heikkouden vai vahvuuden merkkinä.