Runon ja Suven päivänä

Runon ja Suven päivänä minä kirjoitan aamusta iltaan.  Elän tätä kesää ja suvea ikkunasta sitä katsellen. Näin tämä tänä vuonna nyt menee. Istun ja kirjoitan. Kotona, kirjastossa, anopin asunnossa, keittiössä ja sängyssä. Kirjoitan jo unissanikin. Mies hoitaa poikaa ja me järjestämme päiviämme niin, että minä saisin rauhan kirjoittamiselle.

Ahdistun ja samalla nautin. Pidän kirjoittamisesta taas, kun olen päässyt siinä alkuun. Saan sanoja ja ajatuksia paperille jo niin, että lauseissa ja kappaleissa on keskenään järkeäkin. On hienoa pystyä keskittymään johonkin asiaan niin intensiivisesti, että kuluu useita tunteja ilman katkoksia, ruokailua, edes vessassa käyntiä. Samalla hoputan itseäni koko ajan. Vauhtia, kiireellä, valmista jo! Jokainen tunti on pois yhteisestä ajasta, lomasta ja kesästä kaksivuotiaan kanssa. Stressaan aikatauluista mutta eniten minua surettaa se, että olen itse itseni tähän tilanteeseen laittanut.

Luulen kuitenkin että juuri nyt minä tarvitsen juuri tätä. Itseni pakottamista, muun elämän jättämistä kirjoitustyön ajaksi ulkopuolelle, itseeni sulkeutumista ja käpertymistä vain sitä varten, että kirjoitan ja työstän ajatuksiani sanoiksi. Ehkä tästä on minulle muutakin hyötyä kuin vain ne viimeiset merkinnät opintoihin ja valmistuminen ammattitutkintoon. En muista, koska viimeksi olisin viettänyt aikaa itseni kanssa tuntia tai kahta pidempään ilman muita ihmisiä tai velvoitteita heitä kohtaan. On vaikeaa sulkea heitä hetkeksi ulkopuolelle, mutta se taitaa olla juuri se asia, mikä minun täytyy tässä elämäntilanteessa ja -vaiheessa oppia. Juuri nyt.

Yksi elämäni opinnäytteistä.

Ja ehkä ensi kesänä voin kirjoittaa jo toisella tapaa. Ulkona valosta ja lämmöstä nauttien, varpaat vedessä huljuten, laiturin nokassa, loruillen.

Oli mullakin pieni onneni,
mut minusta se oli suuri,
ja luulenpa, siks' oli suuri se,
kun se mun oli onneni juuri.

- Eino Leino