Jotenkin sitä on
edelleen
sumussa sekaisin
vailla suuntaa.
Surullinen.
Ahdistunut.
Muserruksissa kaiken alla.
Jokin minussa on avautunut.
Annan kaiken valua pois,
annan kaiken tulla vastaan
annan periksi ahdistukselleni
ja pelkään olla auki.
Pelkään näyttää sen, miltä sisuksissani tuntuu.
Pelkään muita, mutta pelkään olla myös yksin.
Jännitys laukeaa,
keho kipuilee
mieli laukkaa, ravaa, heittelehtii.
Hetkittäin en enää tiedä,
sataako vai paistaako.
Tämä uuvuttaa minut.
Osaan kuitenkin jo olla välillä
auringossa
kirkkaudessa
nähden jokaisen lokin
kukan ja värin
tässä hetkessä
ihan täysillä.
Vaikka en naurakaan tai
heittäydy elämään,
osaan yhä katsoa ja nähdä.
Minä myllerrän
kaivan sormeni elämäni multaan
kylvän siemeniä
ja mietin,
millaiset alut juurtuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti