tiistaina, maaliskuuta 5

Elossa

Olen yhä täällä.
Olen ollut takana, hiljaisuudessa, 
verhojen kahinassa,
keskellä liikenteen melua,
elämän melskettä,
näkymättömissä näkyen vain niille,
keille voimani ovat riittäneet.

Nyt olen purkanut itseni auki ja
aloittanut mosaiikin kokoamisen uudelleen.
Tällä kertaa teen sen omilla ehdoillani.


Jonkin aikaa on täällä blogissa ollut hiljaista. En ole kadonnut enkä poistunut minnekään. Muutaman kerran viimeisten kuukausien aikana olen käynyt lukemassa muiden kuulumisia ja kurkistelemassa virtuaalimaailmaan, mutta en ole jättänyt niistäkään käynneistä mitään merkkiä, kenellekään. Olen pahoillani, sillä niin monia asioita ja ihmisiä on ollut kuitenkin ikävä.

Olen tarkoituksella jättäytynyt taka-alalle ja hiljaisuuteen. Sellaiseen arkeen, jossa tehdään vain ne välttämättömimmät, ollaan paljon läsnä, puhutaan ja pussataan ja innostutaan pienistä asioista silloin, kun sellaisia mieleen tulee. Olen ollut useita kuukausia sairaana ja useita viikkoja sairaslomalla, joten huono fyysinen kuntoni on valtavasti vaikuttanut mielialaan. Nyt, edelleen toipilaana ja antibioottidieetillä ollessa, valoa on jo näkyvissä. Vointini paranee hitaasti, mutta kuitenkin kohenee ja perheelle pyhitetty aika on auttanut valtavasti. Käyn edelleen säännöllisesti keskustelemassa psykologin kanssa, mistä on ollut valtavasti apua. Olen aloittanut ulkoilun ja perheliikunnan, startannut opiskelut, järjestänyt itselleni töissä tekemistä ja kotona opetellut ottamaan omaa aikaa. Olemme käyneet jo muutamilla tuttavilla kyläilemässä ja sitä kahdenkeskistä laatuaikaa lapsenhoitajan avustuksella on myös järjestetty. Hiljalleen sulaudun osaksi muutakin maailmaa ja elämää näiden neljän seinän sisällä oleilun sijaan.

Vuoden vaihtumisen kautta päätin lähteä toimimaan toisin ja nyt, muutaman kuukauden jälkeen, huomaan jo tuloksia tapahtuneen. Paikoitellen on jo hetkiä, jolloin olen nauranut sydämeni pohjasta ja uskaltanut sanoa, miltä minusta oikeasti tuntuu. Silloin tällöin olen sanonut jo "ei" sen ainaisen suostumisen ja tekemisen sijaan. Olen opetellut olemaan siivoamatta, järjestelemättä, suunnittelematta kauppalistaa ja sen sijaan käyttänyt aikaani enemmän lattialla konttaamiseen, leikkimiseen, lumienkeleiden tekoon pihalla ja lukemiseen. Niin, ajatelkaahan. Olen alkanut lukea ja vaikka se keskittyminen ja heittäytyminen on edelleen hankalaa, kirjani etenee kuitenkin. Ja olen tullut tädiksi, mikä on matkana ollut äärimmäisen kivulias ja vaikea. Nyt, pientä vastasyntynyttä poikaa jo sylissä pidelleenä, osaan kuitenkin jo iloita ja rakastaa täysillä. Voisin sanoa, että olen onnellisempi ja kokonaisempi kuin aikoihin, vaikka huonojakin hetkiä edelleen usein on. Olen oppinut olemaan enemmän läsnä ja sitä kautta myös selvittämään itselleni sitä, mikä minulle oikeastaan on tärkeää. Sellaisia perustavanlaatuisia ajatuksia ja kysymyksiä kuin "mitä minä haluan" ja "miksi". Sen sijaan että kuuntelen aina muita, olen myös kuunnellut itseäni.

Niin paljon asioista ja tapahtumista on kiinni vain omasta asenteesta ja siitä, antaako muiden viedä ja uskaltaako tarttua unelmiin kiinni. Ei kukaan tule minua täältä kotoa hakemaan eikä kukaan muu kuin minä voi olla onnellisuudelleni esteenä. Olen katsonut peiliin, paljon, ja on lohdullista nähdä sieltä jo pilkahduksittain se ihminen, jonka minua rakastavat ihmiset näkevät.

Olen parempi katsomaan kuin todella näkemään. Ja mitä lähemmäksi pitäisi katsoa, sitä vaikeampaa se on. Onneksi minulla on muutama aina ajantasalla oleva peili kotona antamassa sitä palautetta. Tätä nousua ja toipumista ei tapahtuisi ilman heitä <3 br="">

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

:)