Casting

Pohdin paljon sitä, mikä minä olen ja miten minusta on tällainen tullut. Käyn läpi menneisyyden tapahtumia ja etsin syitä aikanaan tehdyille päätöksille. Miksi valitsin niin, miksi en valinnut toisin? Miksi en sanonut takaisin tai tehnyt asioita eri tavalla? Olen onnistunut näkemään polussani logiikan, joka on johtanut minut tähän pisteeseen ja elämään ja sen logiikan ymmärtäminen on äärimmäisen lohdullista. Se on armahtavaa ja vapauttaa elämään oikeutetummin.

Minä kun edelleen taistelen sisäiset taistoni järjen ja tunteiden sodassa, jossa useimmiten taivun toimimaan järkevämmän vaihtoehdon mukaan, vaikka se ohittaisi omat tunteeni ja vaistoni.

Olen oppinut sen, että aina ei kannattaisi toimia näin. On tehtävä isoja päätöksiä ja valintoja vasten omaa tahtoa silloin esimerkiksi silloin, kun on kyse taloudesta tai tärkeän ihmisen hyvinvoinnista, omasta perheestä. Osa asioista pitäisi kuitenkin voida perustella uskalluksen ja riskinoton kautta. Tarvitseeko mennä siitä, mistä aita on matalin ja kulkea tuttua ja turvallista tietä, kun voisi hypätä ojan ylitse ja katsoa, mitä siellä heinikon takana näkymättömissä on vastassa? Miksei elämälle voisi antaa vauhtia ja mahdollisuuden yllättää, kun jokin ovi avautuu raolleen. Tietyt asiat taas pitäisi uskaltaa tehdä ja toteuttaa ihan oman tunteen perusteella, omaan vaistoonsa luottaen. Elää intuitiolla ja intohimolla itseään toteuttaen.

Ehkä se paras tapa olisi tehdä näitä jonkinlaisessa tasapainossa?

Tänään huomasin taas pohtivani tätä teemaa, kun eri roolit ovat olleet törmäyskurssilla keskenään hyvinkin konkreettisesti. Olen viettänyt tämän päivän kotona, sillä olen osittaisella hoitovapaalla (=kotiäiti) ja teen lyhennettyä työviikkoa (=toimihenkilö). Poika on kuitenkin tarhassa hoidossa, sillä minä aloittelen opinnäytetyön tekemistä (=opiskelija) ja istun koneella kirjoittamassa ja suunnittelemassa tulevaa työtehtävää ja sitä kautta koko perheen tulevien kuukausien aikataulua. Koulun lomakkeille olisi pitänyt kirjata siviilisäädyksi se oikea ja virallinen (=eronnut), mutta koska en sitä vaihetta halua enää nostaa esille enkä edes muistella, laitoin kuten muuallekin "avoliitossa".

Sitä tämä meidän arkemme on ollut jo jonkin aikaa; elämistä ja suunnittelua minun tarpeideni mukaan; työpäivät ja pakolliset menot määräävät hoitopäivien sijainnit ja niiden mukaan sovitetaan kaikki muu tekeminen. Mies joustaa töistään tarpeen tullen. Nyt sovitan siihen kuvioon mukaan vielä opinnäytetyön tekemisen aikataulut työn tilaajan tarpeiden ja koulun tarpeiden mukaan.

Ja yhtälöä ratkoessa, mistä insinöörit yleensä taitavat pitää, minä ajoittain haukon henkeä. Onko tässä mitään järkeä sotkea hyväksi muotoutunutta viikkorytmiä ja altistaa omaa jaksamista uudelleen nyt, kun se on hiukan edellisistä tapahtumista parantunut? Miten tämä vaikuttaa poikaan tai meidän parisuhteeseemme?

Järki sanoo että ei, mutta sydän puhuu toisin. Se kertoo minulle kuiskaten sitä, että nyt on aika tarttua toimeen ja saada paperit kouraan. Nyt on hyvä hetki ja parempaa ei ehkä enää tule. Järki pelottelee työtaakalla ja vähäisillä yöunilla, stressin määrällä, tietokoneella istumisen vuoksi kipeytyvästä niskasta ja olkapäästä, tarvittavista joustoista kummankin työnantajan suhteen, joustoista parisuhteelle, hoitoavun tarpeesta sukulaisille ja tuttaville. Pojan kanssa vietetyn yhteisen ajan vähenemisestä.

Siltikin. Tämän kotiäiti-avopuoliso-toimihenkilö-opiskelijan vaisto sanoo, että nyt on hyvä hetki. Nyt on vuoro tehdä jotain, josta saa itselle voimavaroja, virikettä, motivaatiota elämiseen ja mahdollisuuden toteuttaa itseään. Ottaa aikaa omaan tekemiseen ja saada asioita tapahtumaan ihan itse. Ottaa elämäänsä sarvista kiinni ja ohjata sitä haluttuun suuntaan. Olen varma, että kun työssäni vauhtiin pääsen, en enää hermoile sitä näin paljon kuin nyt. Nyt jo ajatus siitä, että valmistun tämän vuoden aikana tuntuu huikealta! Viiden vuoden uurastus töiden ohessa saadaan päätökseen. Ja vaikka minulla ei enää ole aikaa tehdä samalla tavalla kotitöitä ja olla pojan kanssa kuin nyt, antaa tämä uusi arki enemmän vastuuta miehelle. Loppujen lopuksi tämän miltei kahden vuoden lapsiperheenä olemisen aikana mies ja poika ovat kovin vähän viettäneet aikaa kahdestaan, joten heidän suhteensa tulee varmasti muuttumaan. Muutaman kuukauden erilainen arki voi itse asiassa tehdä meille kaikille hyvää; minulle äitinä ja yksilönä, miehelle isänä ja puolisona ja pojalle... hänestä pidetään ihan yhtä hyvää huolta kuin ennenkin.

Jestas, tässähän ihan jo innostuu :) Mitä voimavaroja sitä itsestään löytääkään, kun uskaltaa! Ja mitä uusia tuulia ja polkuja näillä päätöksillä tuleekaan eteen? Toivottavasti hyviä ja parempia.