Elossa, edes hiukan

Olen ollut pitkään poissa. Täältä blogista ja samalla koko elämästä. Olen kääriytynyt syvälle itseeni ja elänyt läpi päiviä, jolloin on ollut todella paha olla. Niin paha, että olen suunnitellut mielessäni jo muistokirjoitukset miehelle ja pojalle. Olen miettinyt merkitystä ja olemassaoloa ja sitä, mikä on arvokasta ja mikä ei ja siinä kaaoksessa löytänyt itseni pohjamutien alapuolelta.

Samaan aikaan olen elänyt vahvasti. Olen kokenut voimakkaita tunteita ja kyseenalaistanut kaiken. Olen ajatellut asioita, joita en uskalla sanoa ääneen, mutta itsekseni pohdin niitä ankarasti ja vakavasti. Ne ovat ajatuksia, joista voisi ääneen sanottuna ehkä joutua suljetulle osastolle, saada lapsensa huostaanotetuksi ja parisuhteenkin loppumaan. Olen herännyt aamuihin, joissa en halua nousta sängystä ylös enää ikinä ja aamuihin, joiden ainoa pelastus on ajatus siitä, että aika kuluu ja muutamien tuntien päästä on jo ilta ja tämä kamala päivä on ohi. Olen elänyt konkreettisesti hetkessä, tavoitellut elämää eteenpäin vain minuuttien tai varttien verran ja ollut äärettömän tietoinen siitä, mitä nyt on. On pitänyt hengittää ja keskittyä siihen, jotta pääsisi aamukahvin keittämisestä sen juomiseen saakka.

Tässä hetkessä, tällä hetkellä, on oloni jo kevyempi. Olen tehnyt paljon töitä oman jaksamiseni eteen, vaikka yleensä en niin ajattelekaan. Kriittinen, vaativa, armoton ja rankaiseva puoleni minussa ei ikinä näet ole tyytyväinen. Kun jaksan hymyillä ja olla hetkiä jo rauhassa, huomaan kyllä itsestäni ne yritykset ja tiedän, että olen koittanut ja että jotenkin, jollain kummalla tavalla, tästäkin taas mennään yli. Kun mikään muu ei enää auta, on ollut pakko suuttua itselleen ja pakottaa itsensä olemaan armollinen. On pitänyt katsoa peiliin ja hokea miljoona kertaa mielessään se, että olen hyvä ja tärkeä ja minulla ei ole hätää. Ja vaikka on tuntunut siltä, että minulla itselläni ei ole enää mitään väliä, en ole voinut luovuttaa kesken. Maailmassa ja elämässä on nyt osallisena pieni poika, jolle olen keskipiste.

Se ylösnousu alkaa pienistä asioista. Varastan hetkiä itselleni; tein listan asioista, jotka ovat kivoja ja joista pidän ja yritän tehdä niistä viisi joka päivä. Aina ei onnistu, jään tappiolle, mutta on olemassa jo päiviä, jolloin olen tehnyt enemmänkin. Hengitän. Pysähdyn ja hengitän ja puhun itselleni. Tiedostan juuri sen hetken ja nimeän oman mielialani itselleni ääneen. " Olen surullinen/vihainen/pettynyt/väsynyt/iloinen/ahdistunut/onnellinen, koska....". Iltaisin, ennen nukahtamista, teen rentoutusharjoituksen, keskityn hengittämiseen ja muistelen päivän aikana tekemäni pysähdykset läpi. Se auttaa. En ole päivääni niin pettynyt, koska olen oppinut sen, että saman päivän aikana saatan olla monenlaisessa tunnetilassa ja niille kaikille löytyy aina selitys. Uni tulee helpommin.

Koitan hoitaa myös itseäni ja huomioida omaa fyysistä tilaani. Kävin pari kertaa fysioterapeutilla ja aloitin keskustelukäynnit psykiatrin kanssa. Lääkärien ohjeiden ja vaatimusten mukaan käytin ehkäisypillereitä kahden kuukauden ajan, mutta päätin lopettaa ne. Niin ahdistunut ja masentunut olin jo ennen niitäkin, että pienikin riski lisäsynkkyydelle piti ottaa pois. Oloni on nyt parempi, joten päätös oli oikea.

Olen kohdannut pelkojani. Kävin töissä ja olen sinne palaamassa reilun kuukauden päästä. Olen hakenut muualle töihin ja lähtenyt useammin ulos ihmisten ilmoille. Olen hakenut apua neuvolasta, psykiatrilta ja lääkäriltä. Olen hankkinut pojalle hoitopaikan lähitarhasta.

Vaikka ajoittain minun tekisi mieli luovuttaa, olen elämässä kiinni taas. Jotenkin, vahvemmin. Ristiriitaista on se, että ne asiat, jotka oloani ahdistavat, tekevät sen myös paremmaksi. Pelkään omia ajatuksiani, mutta samalla tiedostan sen, että en ole ainoa ihminen, joka niitä miettii. Vaativa puoli minussa tuomitsee ajatukseni rankalla kädellä ja siitä johtuen syyllistän ja syyllistän, välillä tuntuu että loputtomiin. On kuitenkin ihanaa löytää itsestään myös se armollinen puoli, joka osaa ajoittain antaa periksi ja vähän jo hemmotellakin.

Tämä on yksi elämäni kasvunpaikoista, jossa parhaillaan rämmin. Kuoriudun, olen paljaana ja hiljalleen eheydyn uudeksi. Paremmaksi.