torstaina, elokuuta 25

Ihmisiä, onko niitä?

Ilmoitin itseni kouluun läsnäolevaksi. Laitoin ruksin viimeiselle puuttuvalle kurssille ja silmäilin vapaavalintaisia. Olen selannut työväenopistojen esitteet moneen kertaan läpi ja tänään, verkkoilmoittautumisten käynnistymistä odotellessa, on päiväni ollut sekaisin. Olen ollut malttamaton ja odottanut kovasti, samalla kauhua kokien.

Ikuinen opiskelija minussa nostaa taas päänsä, kun syksy saapuu. Kaihoan aikoja, jolloin mentiin äidin kanssa hankkimaan kaupasta reppua, penaalia ja kirjavia kyniä. Kontaktimuovin tahmeutta, repun hihnojen säätöä, viivottimen vetoja ruutuvihkon sivujen laitoihin, kasapäin uusia kirjoja. Sitä jännitystä ja kihelmöintiä uusien asioiden edessä.

Haluaisin opiskella niin paljon kaikkea mahdollista. Aloittaa uuden koulutuksen, istua luennoilla, keskustella syvällisesti ja saada pääni täyteen uusia ajatuksia. Niitä, joita muut ovat jo valmiiksi ajatelleet sekä niitä, joista saan oman maailmani pysähtymään ja kyseenalaistamaan itseni. Ainakin hetkeksi. Tahtoisin kirjoittaa, pohtia, näsäviisastella ja saivarrella, väitellä faktoihin ja fiktioon perustellen, käyttää mielikuvitustani. Olla luova. Minulla, aralla ja sisäänpäinkääntyneellä ihmisellä, opiskelu on se tapa, miten luon. Kuorin itsestäni uusia asioita ja kerta toisensa jälkeen hämmästyn siitä, miten paljon muut tietävät ja miten paljon on olemassa asioita, jotka ovat tietämisen arvoisia.

Kuten muissakin asioissa, tässäkin on ristiriitansa. Pelkään lähteä kotoa ulos. Pelkään kohdata uusia ihmisiä ja sanoa asioita ääneen. Jännitän, arastelen, hermostun. Olen vaivautunut ja hämilläni. Revin sormeni rikki ja puolet asioista menevät sitä tehdessä ohitse. Pahimmillaan jätän touhun kokonaan kesken, luovutan jo ennen kuin olen edes aloittanut. Sillä kun pääsen paikalle ja olen läsnä, tilanne on heti eri ja oloni parempi. Se on tämä etukäteispelko, mikä saa minut jättäytymään sivuun, pelistä pois.

Se sama jännitys on tehnyt minusta epäsosiaalisen, erakon, ihmisen, jolla on vain muutama ystävä ja kassikaupalla ihmisiä, joita voi tervehtiä, mutta ei mitään sen enempää. Nyt, kun olen ollut miltei vuoden poissa töistä, jossa suurin osa ihmiskontakteistani oli, huomaan arastelevani jo silmiinkin katsomista kaupan kassalla.

En aio muuttaa itseäni toiseksi väkisin; alkaa jokapaikan hyrräksi. Mutta aion koittaa murtaa omia muurejani ja opetella lähtemään ulos. Yksin, omia juttujani tekemään, mutta myös pienen ihmisen kanssa. Uskaltaa mennä linja-autoon ja kaupunkiin. Tukahdun kotiin, sillä vaikka pidänkin kotona olemisesta eikä haluja muualle menemiseen juurikaan ole ollut, pienen vauvan kanssa arjessa oleminen alkaa kaatamaan seiniä päälle. Minulla ei ole minkäänlaista omaa aikaa itselleni ja vauvankin kanssa olen ollut riippuvainen toisista liikkumisen suhteen. Tuntuu, että en saa happea ja että en enää hetken päästä jaksa yrittää. Nyt se täytyy aloittaa.

Joten. Suoritan viimeisen puuttuvan kurssin pois, jolloin on pakko lähteä autolla toiseen kaupunkiin. Ilmoittauduin vauvan kanssa muskariin, jossa on mahdollisuus tavata toisia äitejä ja vauvoja, vertaistukea. Ja jotta saisin jotain omaa itsellenikin, pelkästään minulle, aion aloittaa liikunnan lähikoululla, osallistua uudelleen keskenjääneeseen valokuvauskurssiin ja opiskella luovaa kirjoittamista.

Aion myös kirjoittaa enemmän. Vaikka väkisinkin. Olen pitkään ollut jumissa pääni sisällä ja pelännyt kirjoittamista. Näppäimistö ei ole tuntunut omalta eikä kynään tarttumiseen ole vielä ollut uskallusta. Pelkään sitä asioiden tulvaa, mikä lähtee liikkeelle, kun aloitan. Kuten ennenkin, se tulee voimalla ja vauhdilla ja saa maailmani sekaisin hetkeksi, mutta tovin päästä toivottavasti olo taas helpottaa.Ja kun se tulva on purettu, pystyn puhumaan asioista ääneen. Jaksan keskittyä lukemiseen.

Salaa hihkuen olen innoissani. Maltan tuskin odottaa, vaikka en tiedä, miten tässä käy. Jäävätkö kaikki asiat pikkuhiljaa tekemättä ja menemättä vai onnistunko ehkä jossakin niistä? Toivottavasti niin. Tarvitsisin niin positiivisia kokemuksia itseni suhteen, uusia ihmisiä ja asioita ympärilleni.

2 kommenttia:

EmmyAurora kirjoitti...

Aamen! Jaksamista siihen lähtemiseen, sillä perillä tuntuu niin hyvältä. Oma aika on kotiäidille erityisen tärkeää.

Katjusha kirjoitti...

Hei! Ihanaa kuulla teistä. En osaa muuta sanoa, ku että tee mitä ittestä hyvältä tuntuu. Se on nyt tämän(tai siis mulle jo menneen sen) ajan paras puoli. Lähtee tai jää, ihan sama. Vauva on kuitenki mukana!