Toissapäivänä makasin vatsallani. Edellisestä kerrasta on aikaa yli yhdeksän kuukautta. Eilen oli viimeinen hoitajalla käynti haavanhoidon suhteen. 12 senttiä pitkä, kuusi senttiä leveä ja noin viisi senttiä syvä aukko vatsassani on kasvattanut itsensä umpeen. Jälki on vielä karu ja sellaiseksi varmaan jää, en oikein halua katsoa vatsaani vieläkään. En edes nyt, kun se ei enää verestä ja vuoda. Ajan kanssa se ehkä hieman tasoittuu, toivottavasti. Ja minä koitan tasoittua sen mukana.
Tänään kannan pientäni ensimmäistä kertaa repussa sylissäni. Tunnen tuhinan ja lämmön sydämeni päällä ja pakahdun. Mikään muu paikka ei ollut hänelle tarpeeksi hyvä nukahtamiseen. Huomaan, että minun on ikävä isoa vatsaani, siellä tuntuvia liikkeitä ja tuntemuksia. Tämä tuhisija vatsani päällä tuntuu melkein samalta. Hieman isommalta ja painavammalta. Ja ääni on kovempi.
Vauva tuoksuu jo omalle itselleen. Ei pelkästään saippualle ja talkille, vaan pienelle miehelle. Nuuhkutan niskaa ja hentoisia hiuksia, sivelen pieniä sormia ja kutitan jalkapohjaa. Imen itseeni pienen lämpöä ja täytän sillä sydämeni surullisia nurkkia. Vauva on Aarre ja Rakas ja päivät menevät jo rutiinilla. Siltikin, edelleen, hätkähdän häntä päivittäin. Tuoko tuossa, minunko, meidänkö? Oikeasti, pysyvästi? Äiti? Lapsettomuus minussa on edelleen vahvasti läsnä enkä tiedä, miten monella nuuhkaisulla saisin sitä pienennettyä. Suren niin paljon, vaikka sylissäni on lapsi. Eikö mikään riitä, enkö pääse kokemieni asioiden yli ikinä?
Suru on harmaata ja samalla toiveikkaan vihreää. Sillä on monia eri sävyjä ja mielialoja. Kaihoa, tuskaa, ikävää, pakahtumista, ahdistusta, iloa, onnea, kiitollisuutta. Kiukkua ja helpotusta samaan aikaan. Eläviä muistoja, joiden toivon pysyvän mielessä pitkään. Villakoiria nurkissa, vieläkin.
2 kommenttia:
Älä murehdi! Kyllä se äitiys sieltä tulee, siis se lopullinen usko! Usko pois.
Itselläni oli ihan samat ajatukset ja murheet, lapsettomuus on syvällä. Nyt vasta tovin sitten oikein hätkähdin jätkää päikkäreille nukuttaessani, kun tajusin etten ole tuntenut noita ajtuksia hetkeen. Koin hyvin vahvasti olevani äiti. Nyt siis olen ihan "luonnostani" äiti ;) Tiedät varmaan mitä tarkoitan? Sen tuo meidän pieni, tomera, itsepäinen miehenalkumme sai aikaan. Niin käy varmasti sinullekin!
Minulla siihen meni siis reilu 1,5 vuotta. Tsemppiä ja mukavia nuuhkutteluhetkiä ;)
-puuhis-
Niin paljon on tapahtunut (niin mullistavia muutoksia) niin lyhyessä ajassa, että ei ihme, jos tunteet seuraavat perässä. Olen itse havahtunut monissa tilanteissa, joissa tuttu tunne pyrkii esille, ja sitten tajuankin sen olevan vanhentunut ja menen hämilleni... Esimerkiksi viime kesän hotellihuone, jossa pistelin hoitopiikkejä, aiheutti hurjan lapsettomuusahdistuksen - kunnes yhtäkkiä muistinkin, että tuosta hoidostahan syntyi meidän pikkuinen! En oikeastaan aiemmin tajunnut, missä määrin tunteet voivat kehittyä vähitellen ja perustua tottumukseen...
Ihana kuulla, että voit jo fyysisesti paremmin. Onneksi on vauva, joka vie ajatukset kumuraisesta vatsasta muualle. Mietin tässä, että ihan jo leikkauksesta (ja sinun tapauksessasi paljon muustakin) toipuminen olisi ollut huomattavasti kurjempaa ilman vauvaa.
Ihania kesäpäiviä sinulle ja pikkumiehelle :-)
Lähetä kommentti