keskiviikkona, kesäkuuta 15

Eriytymistä ja kiinnikasvamista

Mummu ja vaari kävivät tänään kylässä. Eno näki siskonpoikansa ensimmäistä kertaa samalla käynnillä. Mukana oli kassillinen syömistä, kukkia kourallinen ja kun ne oli laskettu tiskipöydälle, riensivät kaikki kolme pienen kimppuun. Anoppi soittelee muutaman päivän välein ja kyselee, paljon. Appiukko pitää hallittua etäisyyttä ja ikävöi välimatkan takaa pojanpoikaansa, jonka on vain kerran nähnyt. Kummankin siskot puolisoineen pitävät yhteyttä, mutta koittavat kunnioittaa meidän rauhaamme.

Minä pohdin kovasti perheen käsitettä ja sen merkitystä ja samalla opettelen ja ihmettelen muuttunutta elämäämme. Yhtäkkiä elämä on hyvin sosiaalista ja kontakteja tulee joka puolelta. Kyselyitä, puhelinsoittoja, pikaviestejä, chattailyä. Vierailuja ja kyläilyjä. Kuulumisten vaihtoa, raportointia, tenttaamista ja tukemista, huolenpitoa. Osa siitä tuntuu hyvältä, mutta hiljalleen huomaan alkavani ärsyyntymään.

Sanotaan, että veri on vettä sakeampaa. Tuntuu hienolta nähdä loiste oman isän kasvoilla hänen päästessään vaihtamaan vaippoja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. On hauska nähdä oman veljen hämmentynyt ilme hänen tajutessaan olevansa eno, kun maailma on täynnä setiä. Omasta äidistä kuoriutuu esiin välillä koomiseltakin vaikuttava lirkuttelija ja laulaja, joka hetken verran tekemisillään naurattaa, mutta kohta jo alkaa rasittamaan. Muitakin kuin minua. He kaikki ovat minun perhettäni ja minulle tuttuja. Siltikin, jokin on muuttunut.

Minun perheeni onkin nyt jotain muuta. Minun ja muiden väliin on tullut jokin näkymätön raja, joka asettaa tietyt ehdot ja rajoitteet kaikkeen kanssakäymiseen. Olen erilaisessa asemassa kuin ennen ja vaikka aina olenkin äitini ja isäni tytär sekä yhtä aikaa iso- ja pikkusisko, en osaa katsoa näitä ihmisiä enää samoilla silmillä kuin ennen. Odotan heiltä erilaisia asioita ja uutta suhtautumista minuun sekä mieheen ja samalla odotan itseltänikin enemmän.

Enkä vielä tiedä, miksi olen niin varuillani ja varpaillani. Koen hämmennystä ja vaivautuneisuutta heidän seurassaan, olen kuin pieni tyttö ylisuurissa korkokengissä. Selittelen asioita, välttelen kertomista, kaipaan tukea ja ymmärrystä, haluan etäisyyttä. Kaikkea mahdollista yhtä aikaa. Oma uusi roolini ja asemani hämmentää minua itseäni vielä niin paljon, että se heijastuu kaikkeen tekemiseeni ja käyttäytymiseeni ja tällä hetkellä ehkä vielä niin paljon, että se häiritsee aika lailla minua itseänikin. Oman kiusaantuneisuuteni ohessa havainnoin ja murehdin sitä, miten paljon olotilani näkyy minusta ulospäin muille. Miltä se näyttää ja vaikuttaa, pärjäänkö, olenko naurettava, osaanko. Selviänkö? Otetaanko minut tosissani? Annetaanko minun yrittää ja saanko tarvittavan tilan ympärilleni?

Minun perheeni asuu nyt samassa osoitteessa. Meitä on nyt kahden ihmisen ja koiran sijaan yksi enemmän. Muut ihmiset ovat askeleen kauempana kuin ennen enkä halua heitä mukaan tähän leikkiin. Tähän sisäiseen, salattuun, yksityiseen ja uuteen. Meidän kolmen ihmisen elämä on vielä niin alussa ja niin uutta, että jokainen ulkopuolinen ihminen käynnillään, kommentillaan ja tekemisellään tuntuu häiritsevän keskinäisen elämämme opettelua ja siihen sopeutumista ihan liikaa. Vaikka jokainen heistä tarkoittaa hyvää, haluaa auttaa ja samalla tutustua uuteen tulokkaaseen omalla tavallaan.

Olen kovin väsynyt ihmisiin juuri nyt. Niihin läheisiin ja vieraampiinkin. Ei niin kovin sosiaaliselle ihmiselle ottaa koville tämä toipuminen ja uuden elämän opettelu. Puolentoista kuukauden ajan olen joka päivä ollut tekemisissä hoitajien ja lääkärien kanssa. Kotiinpääsyn jälkeen on omassa kodissa käynyt päivittäin vieraat ihmiset; joko hoitamassa minua tai sitten vauvaa lastenhoitajan ja neuvolantädin muodossa. Muutaman päivän välein käy joku sukulainen, tuttu tai ystävä kylässä, välillä olemme käyneet itse muualla vauvaa näyttämässä. Minä en ole ollut koko aikana hetkeäkään yksin ja vauvankin kanssa vain muutaman tunnin pätkiä silloin, kun mies on lähtenyt käymään kaupassa tai hoitamaan asioita. Kahdenkeskisiä hetkiä vauvan kanssa on ollut kourallinen kuluneen kuuden viikon aikana.

Huomisesta kaikki hiukan muuttuu ja saan enemmän aikaa olla kahden vauvan kanssa. Lastenhoitaja oli tänään viimeistä päivää meillä töissä ja minun hoitoni siirtyy kotisairaalasta aikuisneuvolaan, jonne jatkossa menen itse muutaman kerran viikossa. Vieraiden ihmisten marssi loppuu. Sukulaisten marsseista en tiedä, mutta haluaisin rauhoittaa tilannetta. Vaikka tiedän, että heillä ikävä on kova ja koen siitä syyllisyyttä. Olenhan huono äiti, tytär ja miniä, jos kiellän isovanhempia tapaamasta lastenlastaan sillä verukkeella, että minä en jaksa.

Odotan huomista kovasti. Sitä, että mies lähtee töihin ja minä jään päiväksi vauvan kanssa kotiin. Vaikka en ole häntä montaakaan kertaa vielä kantanut, uskon pärjääväni kyllä. Rauhallisesti ja varovasti liikkuen. Sängyllä köllötellen ja leikkien. Hetkissä eläen, ihan omilla ehdoillani. Toinen on niin rakas ja tärkeä ja tiedän olevani hänen äitinsä. Jokin sellainen vahva tunne minulta kuitenkin vielä puuttuu, se kova kolahdus ja tunneryöppy siitä, että tämä pieni on minun lapseni, minun vertani, osa minusta ja osa minua.

Tuntuu, että nyt vasta on ensimmäinen mahdollisuus opetella ja kokea äitinä oloa. Kahden kesken. Muulta maailmalta ja muiden silmiltä piilossa.

Maltan tuskin odottaa <3

5 kommenttia:

EmmyAurora kirjoitti...

Sinulla on täysi oikeus vaatia omaa tilaa ja aikaa lapsen kanssa. Ja myös uutena perheenä. Se ei ole itsekästä. Itse en halunnut ketään kylään ensimmäiseen kolmeen viikkoon, eikä meillä käynytkään ennen ristiäisiä kuin kolmet vieraat. Hyvä niin, sillä en olisi jaksanut katsoa muiden ihmisten naamoja ja esittää pirteää, mitä en totisesti ollut. Ja suuret tunteet lasta kohtaan syntyivät vasta myöhemmin. Ensi kohtaamisella syntyi ainoastaan tarve suojella. Rakkaus ja kiintymys, ne tulivat hiljalleen kuukausien kuluessa.

Mama M kirjoitti...

Hirmu hyvä ja hienosti pohdittu näkökulma. Omasta jaksamisesta tottakai, jolla jokaisen pitäisi saada asettaa omat rajansa. Mutta erityisesti hyviä tarkkoja pointteja tuosta perheen muuttumisen näkökulmasta, uudesta roolista entisessä tutussa kuviossa. Oli myös minulle hämmentävää kasvaa tyttärestä äidiksi ja löytää sopiva tapa suhtautua omaan äitiin, anoppiin ja muihin läheisiin neuvoineen. Asetelma muuttuu täysin.

Kun ottaa vielä huomioon, millaisen myrskyisän alun olet noin fyysisesti seilannut viime viikkoina, ei tosiaan ole ihme, että oma tila alkaa tuntua ahtaalta ja sitä omaa tilaa ja kahdenkeskistä aikaa vauvan kanssa tosiaan kaipaa.

Ihania, levollisia (ei silitkään aina niin itsestäänselviä) toisiinne tutusmisen hetkiä tulevissa rauhallisemmissa ympyröissä!

mimmi kirjoitti...

Hyvin kirjoitettu, huomasin tuntevani monissa kohdin juuri noin kuin kirjoitit: pikkutyttö liian isoissa korkokengissä - ihana kielikuva!

Katjusha kirjoitti...

Ihana kuulla kuulumisia. Suuret tunteet on täälläkin tulleet myöhemmin, nyt olen äiti, aluksi opettelin sitä mitä se on. Tunsin monenlaisia tuntemuksia hämmennyksestä suureen rakkauteen ja ärtymyksestä järkyttävään ilon ryöppyyn. Kiva että saatte vihdoin rquhan ja paranet. Minusta voit hyvin sanoa että nyt haluat rauhoittaa oman tilanne. Kyllä ne mummit ja vaarit pääsee pian taas vauvaa halimaan!

Tuuli kirjoitti...

Ihana kirjoitus :-) Suuri tarve olla vauvan kanssa nimen omaan kahdestaan tuli ja yllätti minutkin. Vieraiden paljous ja ihmisten uteliaisuus (sellaisetkin ihmiset jotka eivät ikinä kyläilisi normaalioloissa, pyrkivät visiitille....) alkoivat jossakin vaiheessa tuntumaan häiritsevältä taakalta. Se pystyin vielä ymmärtämään, mutta oli vaikeampaa tajuta, miksi oma mieskin tuntui ajoittain ylimääräiseltä. Pohdin aluksi, että saako väsymys reagoimaan minut noin... Sitten muistin psykologiset testit, joiden mukaan minussa on sosiaalisuudestani huolimatta sen verran introverttia, että rentoudun ja pohdin asioita parhaiten yksikseni, en seurassa. Tästä onkin ehkä enemmän kyse: tuo uusi pikkuinen on niin uusi, ja niin olennainen osa minua, että koko identiteettini tuntuu muuttuneen. Molemminpuolinen tutustuminen ja suuren muutoksen käsittäminen vaatii hiljaisuutta ja yksityisyyttä - asia vain on yksinkertaisesti niin, ja tunne on niin voimakas, ettei se jätä sijaa epäilylle. Toivottavasti sinulla on nyt mahdollisuus viettää aikaa vauvan kanssa kahdestaan! Aika menee kuitenkin nopeasti, ja tämä ajanjakso on niin ainutlaatuinen.