lauantaina, huhtikuuta 9

Hulluja päiviä

Aurinko paistaa. Onneksi keltaista on siis muuallakin kuin kaupungilla vastaantulijoilla ja bussissa jalkojen välissä tai sylissä. Kevät tulee kovaa vauhtia. Metsässä kävellessä jalat uppoavat miltei polviin saakka hankeen, kun se ei jaksa minua enää kannatella. Koira rämpii samalla lailla ja ihmettelee jumipaikoissa kysyvällä katseella, kun en enää jaksa kiskoa otusta valjaista kantavammalle maalle. Ihan itse on nyt päästävä sieltä ylös. Tallustan vielä talvikengissä, sillä kumisaappaat vuotavat. Aion siirtyä suoraan tossuihin ja miettiä kumppareiden ostoa vasta myöhemmin. On niin paljon nyt muuta mielessä.

Kävin eilen kaupungilla työkavereiden kanssa lounaalla. Keskustelu liikkui vauva-asioiden ja työasioiden välillä, mutta kiva oli huomata, että innostuttiin puhumaan muustakin. Vaikka pitkään aikaan ei olla nähty, jaksettiin höpöttää tovi ihan puutaheinää ja höpönlöpöä. Sellaista naisten keskistä turinaa, vaikka en siinä kovin hyvä olekaan. Täytyy myöntää, että jännitin tuota tapaamista jonkun verran. Mutta sitten kun nähtiin ja oltiin, niin oltiin kuin ennen. Aavistuksen verran teki jopa mieli mennä heidän mukanaan töihin ja työpisteen ääreen.

Jatkoin kaupungilla oloa ja kävin muutamissa kaupoissa hankkimassa tarvittavia tavaroita tulevia viikkoja varten ja sillä ajatuksella, että kotona pärjätään hetki ilman muiden kuin perusmarkettien valikoimia. Stockmannilla meni hermo väenpaljouteen, mutta selvisin. Ruohonjuuressa hihittelin kuukuppiesittelijälle salaa mielessäni, kunnes kerroin (ja paljastin korin takana olleen vatsan) että olen raskaana ja ehkä hetkeen en kuppeja tule tarvitsemaan. Hän vaihtoi keskustelun sujuvasti kuukautisvuodosta synnytyksen jälkivuotoihin ja juttelimme tovin kestositeistä. Maailma todellakin on käynyt pienemmäksi paikaksi, kun tuntemattomien ihmisten kanssa tulee keskusteltua omista eritteistään keskellä pientä kauppaa siten, että kaikki muut asiakkaat saattavat keskustelun kuulla. Clas Ohlsonilta ei löytynyt pursottimia, vaikka kuinka hain. Ja kun kysyin asiaa myyjältä ja selitin, että tarvittaisiin piparinkoristelupursottimia lattialaattojen saumausta varten, jäi hän hiljaiseksi. Kunnes totesi, että "niin, voihin sitä kai siihenkin tarkoitukseen käyttää."

Akateemisesta hain hääonnittelukorttia ja muistikirjaa, johon voin alkaa kirjoittamaan muistoja ylös Hipalle myöhemmin luettavaksi. Löysin tarjouksesta Veljeni, Leijonamielen ja kun sen bongasin, en voinut olla tarttumatta kirjaan. Se on yksi oman lapsuuteni tärkeimmistä kirjoista ja vaikka ei ehkä ihan pienen vauvan perinteistä satukirjallisuutta olekaan, oli se pakko nostaa ostoskoriin. Sain kassajonossa kyyneleet silmiin, kun mietin, onkohan Hipan isosisarus isoveli, kuten kirjassa, vai onkohan se pikkusisko. Niin pitkälle raskautta emme ikinä päässeet, että se olisi käynyt selville ja samalla ymmärsin, että en ole asiaa sukupuolen kannalta ennen edes ajatellut. Muistaisin, että siinä raskaudessa minulla oli enemmän poika- kuin tyttöolo, joten ehkä se riittäisi? Muistelemaan Ensimmäistä konkreettisemmin ja joskus myöhemmin Hipalle kertomaan, että hänellä on olemassa Isoveli. Leijonamieli.

Kuuden tunnin kaupungillaolon jälkeen pääsin remonttikämpälle ja siellä alkoivat hommat. Jääkaapin tuoneelta mieheltä meni pasmat sekaisin, kun oven avasi vatsa pystyssä oleva nainen. Minä en oikein saanut mitään aikaiseksi, kun selkää pakotti ja supistuksia tuli vähän väliä. Vauva punkee voimakkaasti oikeaan kylkeen ja aiheuttaa niin tukalan olon asennossa kuin asennossa, että välillä on miltei mahdoton olo. Ja kun edellisenä yönä en nukkunut tippaakaan, sai väsymys ja kipu ja pitkä päivä aikaan sen, että itkeskelin maalaamisen ja kahvinkeittämisen keskellä. Mies ja oma isä olivat hieman hämmentyneitä sitä seuratessa, että mikä siinä sutien pesussa nyt niin itkettää.

Tänään jäin suosilla kotiin. On tullut nukuttua ja aloitettua ompelut. Muutama viltti, päiväpeite ja vuodevaatteet ensisänkyyn tulivat jo valmiiksi. Remonttia on ollut tekemässä seitsemän hengen porukka, kahden suvun edustajat sulassa sovussa keskenään rakentavat meidän tulevaa kotia; laattoja on saumattu, maalauksia tehty, lattiaa tasoitettu ja jalkalistoja asennettu. Se tuntuu hirmuisen kivalta ja hyvältä ajatukselta kaiken tämän huonon omantunnon potemisen keskellä. Minunkin pitäisi olla siellä. Ehkä huomenna?

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvän mielen postaus. Ihana!

Tuuli kirjoitti...

Eikö olekin ihanaa, kun oman henkisen ja fyysisen myllerryksen keskellä ihmiset yksinkertaisesti tukevat: sukulaiset auttavat käytännön asioissa ja kaveritkin osaavat sanoa oikean määrän oikeita asioita. Se hyvä puoli on raskaana olossa, että ihmiset ymmärtävät.

Oman mielen myllerrys on kyllä ihan omaa luokkaansa. Ainakin itsestäni tuntuu, että yllätyn tunteistani ja reaktioistani ihan päivittäin: mitä kummallisimmat asiat saavat liikutuksen valtaan ja pelot ja ilot ovat ihan muuta kuin mitä olisin osannut arvata etukäteen... Tuntuu tärkeältä, että kaiken tämän keskellä on jotakin pysyvää, josta voi hakea turvaa.

Ajattele, enää muutama viikko, ja sitten vauvat ovat maailmassa! :-) Paljon voimia, lämpimiä ajatuksia, ja halauksia täältä ulkosaaristosta!

Katja kirjoitti...

:,) aamun hetkinä Sammakko leikkii matolla. Minä luen sun juttuja ja pillitän. Kohta hän on täällä!!