Entisen ja uuden elämän välissä, remontin keskellä

Viikonloppuna aloitettiin tekemään. Kämpälle kokoontui erinäinen joukko ihmisiä pohtimaan, miettimään, tekemään, ahkeroimaan ja ennen kaikkea nauramaan. Vaikka kaikki eivät kovin tuttuja entuudestaan toisilleen ollut, niin yhteinen sävel löytyi aika pian ja kädet alkoivat touhuamaan. Mies on käynyt vähän väliä kaupassa hakemassa tarvikkeita ja välineitä lisää. Minä olen hoitanut muonituspuolta ja osallistunut helpompiin hommiin. Koneet ovat käyneet, telat sutineet seiniä. Alkuun on siis päästy ja nyt on tiedossa tiukkatahtinen aikataulu, jotta pääsiäisenä päästään siirtämään tavaroita.

Remontin tekemisessä on jotain rauhoittavaa. Käsillä tekeminen ja fyysinen ponnistelu antaa paljon. On niin paljon uusia asioita opittavaksi ja samalla ratkottavaksi ja ideoitavaksi. Välillä iskee lohduton toivottomuus, joka kuitenkin kääntyy hymyksi, kun joku keksii ratkaisun ongelmaan. Tapettikerrosten alta paljastuu yllätyksiä, muovilattian alta lisää ja kaikki se on otettava vastaan ja mietittävä, miten mennään eteenpäin. Ajatukset ja mieli nollautuu täysin muista murheista ja mietteistä, on todella helpottavaa pystyä tekemään ja elämään juuri siinä hetkessä missä on. Huomata jokainen seinästä nypittävä tapettisuikaleen jämä, sekoitettava liisteriä maltilla ja hyvin paakkuuntumisen estämiseksi, nimettävä jalkalistat oikein, jotta ne löytävät takaisin omiin kohtiinsa.

Remontin kautta olen tajunnut paljon uusia asioita. Itsestäni, miehestä, ihmisistä meidän ympärillä. Mies tekee innolla ja raivolla töitä, mutta kaiken sen urakoinnin takana on hänellä mukana matkassaan vahvoja ajatuksia, joita hän nyt remontin tekemisen kautta on ensimmäisiä kertoja sanonut ääneen muille kuin minulle. Hän puhuu isästä ja äidistä, vauvasta, tulevasta arjesta ja elämästä. Hän puhuu meistä perheenä ja kertoo asioita ja ajatuksiaan perheen näkökulmasta. Ajoittain jo hätkähdän ja pysähdyn liikutuksesta kuuntelemaan, pohtimaan sitä kuinka tosissaan ja vakavissaan hän onkaan. Ja miltä se minusta tuntuu.

Itselleni koko tämä oman kodin perustaminen, remontointi ja muutto aiheuttaa edelleen harmaita hiuksia. Ehkä ne minulle toimivammat tavat valmistautua tulevaan ovat enemmän siellä hankintojen tekemisen, vauvapyykin pesemisen, ompeluiden ja synnytykseen valmistautumisen merkeissä. Kodin tekeminen ja laittaminen on selvästi miehen juttu ja hänen tapansa (ja tarpeensa) valmistautua tulevaan. Olen ymmärtänyt nyt sen, että tein oikein, kun en hänen tahtoaan ja päätöstään asunnon ostosta lopulta kieltänyt. Tämä on niin tärkeä juttu hänelle, että en voi sitä häneltä kieltää.

Yllättävää on myös ollut se, miten muut ihmiset ovat asiaan suhtautuneet. Miehen äiti on koko ajan yllyttänyt asiaan, miehen isä taas suhtautuu realistisesti ja vakavuudella neuvoja ja tukea antaen. Omat vanhempani taas olivat alkuun vihaisia ja ymmällään, mutta ovat nyt innostuneet jo asiasta. He ajattelevat tätä selvästi minusta huolehtien ja minun jaksamiseni kannalta. Meillä on hyvin pieni lähipiiri ja ystäväpiiri, joten tuntuukin hämmentävältä löytää itsensä keskeltä isoa ihmisjoukkoa, joka tekee innolla hommia, haluaa auttaa niin paljon kuin voi, vaikka kokemusta ei entuudestaan olisikaan. Kaikki haluavat meille hyvää ja että remontti valmistuu mahdollisimman pian ennen pikkuisen tuloa. Olen tästä kaikesta kovin hämilläni, kiitollinen, liikuttunut ja otettu yhtä aikaa. Sukulaisilta on alkanut tulemaan viestejä ja kannustavia kommentteja, vaikka tähän mennessä ei olla juurikaan yhteyttä pidetty tai kuulumisia vaihdettu. Jännitys ja odottava ilmapiiri alkaa selvästi näkyä muiden käytöksessä.

Jännitän paljon sitä, miten tässä kaikessa tohinassa käy. Saadaanko isot asiat valmiiksi ja muutto tehtyä ajallaan? Saadaanko apuja riittävästi muilta? Miten oman jaksamisen, sekä henkisen että fyysisen lähiviikkoina käy? Jaksanko olla yhtään mukana touhussa vai täytyykö minun jäädä kokonaan kuvioista pois ja potea siitä huonoa omaatuntoa? Hipan vointi ja oma olo kun ovat nyt minulla prioriteettina ja jos/kun olo alkaa sitä vaatimaan, jättäydyn sivuun.

Ja miltä se sitten tuntuu; nukkua ensimmäinen yö omassa kodissa, tavarakaaoksen keskellä, väsyneenä mutta onnellisena? Onko olo silloin jotenkin erilainen kuin nyt?