torstaina, helmikuuta 17

3/3 ->

Asunnossa on sotku. Seinienvierustat ovat täynnä erilaisia pussukoita, laatikoita, kasseja ja kasoja. Isoja pahvilaatikoita joutuu väistelemään. Imurointi ei innosta, sillä kasojen siirtelyssä menee aikaa ja kaikki villakoirat ovat piiloutuneet pinojen taakse. Makuuhuoneeseen on varastoitu väliaikaisesti uusia tavaroita, jotka tarvitsevat paikkansa ja lajittelunsa, kunhan entisistä päästään ensin eroon.


Tänään alkaa raskauden viimeinen kolmannes. Se aiheuttaa hämmentyneen olon. Tuntuu, että ihan hetki sitten tämä vasta alkoi enkä vielä ole edes kunnolla sisäistänyt ajatusta siitä, että olen oikeasti raskaana, saati että meille on tulossa lapsi. Edelleenkin jossittelen asiaa ja muistutan muita siitä, että jos kaikki sujuu hyvin ja loppuun saakka selvitään. Raskauden hyväksymisen uskaltaminen alkoi vasta noin reilu kuukausi sitten, rakenneultran jälkeen, ja nyt olisi jäljellä enää muutama kuukausi itse h-hetkeen? En tiedä, mihin tämä aika on mennyt...


Tai tiedän. Se on mennyt pelkojen keskellä elämiseen ja väsymykseen. Raskaus on aiheuttanut sen, että kaikki muut asiat ovat saaneet väistyä tärkeysjärjestyksessä, isoista asioista on luovuttu ja elämä järjestetty uudelleen, silläkin seurauksella että olen voinut henkisesti välillä todella pahoin. Syyllisyyden tunteet, huonommuus, epäonnistuminen, luuseri. Työpaikalla käynti tammikuun loppupuolella ja pöydän ja tavaroiden siivous ja luovutus olivat todella vaikeita paikkoja olla. Nähdä ihmiset kasvoista kasvoihin ja kohdata heidän ajatuksensa ja eleensä minut nähdessään. Vaikeinta on kuitenkin ollut luopua henkisesti työstä ja sen ylläpitämästä arvomaailmasta. Opetella tuntemaan itsessään kauan piilossa olleet toiveet ja haaveet ja vahvistaa niitä. Väkisin työntää sivuun se persoona ja luonne, joka tekee, suorittaa, huolehtii ja stressaa ja keskittyä tutustumaan siihen sivussa olleeseen persoonaan, joka pitää pienistä ja vaatimattomista asioista ja jonka arvomaailma ja kiinnostuksen kohteet ovat hyvin toisentyyppiset. Siihen pieneen lapseen, joka on ollut hukassa pitkään ja niihin tukahdettuihin ajatuksiin ja arvoihin, joiden varassa minä oikeasti olen kasvanut ja polkuani kulkenut, jotka koko ajan ovat olleet minussa ja huutaneet huomiota ja lopulta ajaneet minut tilaan, jossa virheellisten ja väärien mallien on ollut pakko siirtyä niiden tilalta syrjään. Kovimman kokemuksen kautta.


Raskauden edetessä pienin välietapein olen samalla saanut rohkaisua oman itseni löytämiseen ja omalla polullani kulkemiseen. Kun ei tarvitse murehtia enää työasioita eikä pingottaa koulussa, voin heittäytyä täysin omaan maailmaani. Haaveilla uudelleen, etsiä avaamattomia ovia ja kyseenalaistaa kaiken. On ollut mukavaa huomata itsestään sen, miten väsymyksen taituttua silmät avautuvat asioille aivan eri lailla kuin aiemmin; pieniä positiivisia asioita tapahtuukin koko ajan! Mitä enemmän olen luopunut konkreettisista asioista sekä ajatusmalleista, sitä enemmän olen saanut takaisin. Iloisuutta, positiivisuutta, rauhallisuutta, tyytyväisyyttä päivieni sisältöön, armollisuutta itseäni kohtaan. Muut sanovat, että olen nykyään jotenkin erilainen; hymyilen enemmän ja jaksan keskustella, silmistäni näkyy pilke ja valo. Tiedän, että he laittavat sen mielessään raskauden piikkiin, mutta itse tiedän sen, että kyse ei ole siitä muuten kuin ehkä osittain. Minulla itselläni on vain niin paljon parempi olla että se varmasti näkyy myös ulkoisesti.


Alkuvuosi on mennyt tulevan valmisteluun. Hankintoihin ja järjestelyihin. Tällä viikolla haettiin vaunut ja tavaraa on lähdössä kirppikselle myyntiin reilusti. Pienelle ihmiselle raivataan tilaa järjestelemällä huoneet uudelleen, isompaan asuntoon emme ole vielä muuttamassa. Tässä on ihan hyvä olla näin vielä jonkin aikaa. Vointi on vielä hyvä, tosin jaksaminen ja liikkuminen vaikeutuvat koko ajan. Sitä ajatellen haluan saada isommat asiat kuntoon mahdollisimman pian etteivät ne jää miehen hoidettavaksi.


Viimeinen kolmannes jännittää. Miten jaksan ja miten mies jaksaa, millaiseksi elämä loppuvaiheessa muodostuu, miten synnytys sujuu ja miten saamme arjen käyntiin kotona? Ahdistunko, masennunko, jäänkö vauvan ohella miehen hoidettavaksi? Miten osaamme jakaa työt ja tukea toisiamme niin, että riidoilta ja tiuskimiselta vältyttäisiin? Miten ikinä osaan pientä lasta hoitaa ja vastata hänen tarpeisiinsa, miten osaan olla jonkun äiti? On huikeaa ajatella sitä, että ihan kohta, melkein kahden käden sormien viikkojen päästä, maailmamme mullistuu täysin eikä ikinä enää palaa tällaiseksi, mitä se nyt on. Jännittää, pelottaa, välillä on malttamaton olo ja välillä.... tekisi mieli perua koko juttu ja palata takaisin entiseen. Tiedän, että sitä tulee vielä ikävä. Sydämessään vahvasti lapseton nainen on joutumassa elämänsä tulikokeeseen.

7 kommenttia:

HopeinenSimpukka kirjoitti...

Vahva, rohkea, kaunis nainen, matkalla suureen seikkailuun. Ja sie kyllä selviät, solet selvinny tähänki asti.
Rauha-Ajatuksia, IlonPilkahduksia, sinussa itsessä. =)

Anonyymi kirjoitti...

Uskon että ihminen kasvaa äidiksi ja oppii tuntemaan lapsensa. Olet vahva, muista pyytää apua silloin kuin sitä tarvitset. Ota paljon valokuvia mahasta ja nauti mahdollisimman raskaudesta, olet sen ansainnut. Blogiasi on ollut mukava lukea ja sinulla on ollut niin tuttuja ajatuksia vaikka ei ollakaan samassa elämäntilanteessa. Valoa pieniin onnenhetkiin.^^

Tuuli kirjoitti...

Tuo teksti olisi voinut olla minun kirjoittamaani :-). Täällä ollaan aivan samoissa tunnelmissa: kummastellaan, miten raskautta voi olla enää kolmannes jäljellä (aika rakenneultraan asti kun oli yhtä tyhjän kanssa: se meni täydellisessä epäuskoisuudessa), ihmetellään miten jäljellä oleva aika voi riittää valmisteluihin, ja panikoidaan tulevaa: loppuraskautta, synnytystä, valvomista ja uupumista vauvan kanssa, parisuhteeseen tulevaa muutosta... Suoraan sanottuna aika tuntuu loppuvan kesken eikä ole mitään taikaa, milla saisi lisää aikaa. Välillä on tullut ajatuksiin sekin, että olikohan ihan fiksua toivoa vauvaa niin kovasti, kun lopputulos oli tällainen paniikkitila...

Toisaalta taas tiedän ihan varmuudella, että me molemmat tulemme selviämään tulevasta! Kaikki arkielämään liittyvät muutokset aiheuttavat stressiä, olivat ne sitten kuinka hyviä ja tarpeellisia tahansa. Tämän muutoksen hyvä puoli on se, ettei olla sen kanssa ainakaan yksin: meillä on miehet ja ystävät tukena :-).

Toivottavasti olet voinut hyvin! Minä olen nyt 29+2, vatsa tuntuu kasvaneen ihan huimasti (nyt vieraatkin jo kommentoivat sitä!) ja vauvan liikkeet ovat tulleet paljon voimakkaammiksi. Pää velloo hormonimyrskyn kourissa, mikä ei tunnu mukavalta, mutta varmasti kuuluu asiaan... Koko tila tuntuu suurelta seikkailulta :D

Halauksia sinulle ja pikkuiselle! (ja suloisille karvakuonoille)

Katjusha kirjoitti...

Ihanaa! Mäen osaa sanoa muuta. Tosta riitelystä piti sanoa että ihan varmasti riitelette, ja tulisesti. Klo 03 kun laps ei vaan nukahda... Mut sitten aamulla pyydetään anteeksi, halataan ja tuijotellaan sitä sylissä olevaa ihmettä. Ja sanotaan toiselle: olet maailman paras vahempi, kansiot hienosti viime yönä, sit on kaikki anteeksi annettu.:)

Katjusha kirjoitti...

Kansiot=jaksoit ;p

Poplar kirjoitti...

Kiitos kaikille kommentoijille :) Olette tärkeitä! Täällä on ollut rankka viikko takana ja eka kunnon uskonpuutekriisi koko touhuun on tullut käytyä läpi. Onneksi jo vähän helpottaa, siihen ovat auttaneet asioiden eteenpäin järjestely ja maailman paras kainaloterapia :)

Pikku Hiiri kirjoitti...

Hei Poplar! Sinulle on blogissani pieni tunnustus :)