keskiviikkona, joulukuuta 1

Joulukuun alussa

Tuntuu siltä kuin jokin prosessi alkaisi.
Lähtisi käyntiin tavalla,
jota en osaa estää,
hidastaa
enkä lopettaa.

Henkistyminen tulevaan joulunaikaan, suunnitelmat joulun laittamisesta kotiin, pienimuotoisesti, mutta kuitenkin. Halu lähteä kuuntelemaan joululauluja, hakemaan kuusta, leipomaan torttuja ja laittamaan tonttulakin päähän. Kynttilöitä ja tuoksuja kotiin. Minä, joka en mitenkään ole edes jouluihminen. Liekö tullut jokin pöpö siskolta, joka elää joulussa jo ensimmäisestä adventista lähtien? Vai onko tämä sellaista pesänrakennusviettiä, mitä terapeuttini arveli sen olevan? En tiedä. Jotenkin, mieli vaan on liikuttunut ja hakee tunnelmaa ja merkityksiä, joulustakin.


Isot ajatukset ja elämän perusteemat
seilaavat ympärilläni
kuin leijat taivaalla,
kisaten parhaista tuulista
ja nostokorkeudesta.

Kuka pysyy pisimpään ilmassa,
kuka nousee nopeiten,
ketä on helpoin lennättää 
niin, ettei käteni väsy?

Olen työstänyt asioita tärkeysjärjestyksiin. Käyttäen eri näkökulmia, ajatellen ensin tunteella ja sitten järjellä. Koittanut yhdistää niitä kompromisseiksi ja taas arvottaa uudelleen. Miettiä sieluani ja sydämeni perimmäisiä toiveita, etsiä lähdettä onnellisuudesta ja keinoa sille, miten saisin sen pysymään avoimena ja pulppuavana. Olen miettinyt asioita, joista haluan luopua saadakseni tilalle jotain enemmän. Ja olen miettinyt asioita, joista minun tulee luopua parantuakseni ja tullakseni ehjemmäksi. Saadakseni onnellisuuteni tasapainoon siten, että en lähde yrittämään asioita väkisin, jos ne ovat pienelläkin todennäköisyydellä tuhoon tuomittuja jo matkan alkuvaiheissa.

On kovin vaikeaa luopua konkreettisistakin asioista, sillä olemassaolollaan ne ovat luoneet tietynlaisen turvallisen ympäristön. Luopuminen on kuitenkin pakollista, sillä vaikka kuinka turvalliseksi tekemisen ja etenemisen kokisinkin, itse kohde on minulle vaarallinen. Mistä luopuisin, koska ja miten, siinä vasta kysymys. Ja miten teen sen niin, että sopeudun uuteen mahdollisimman kivuttomasti, itseäni syyttämättä ja moittimatta, rohkeudella ottaa uusien arvojen mukainen, tuntematon ja pelottava, maailma vastaan. Miten paljon rohkeutta vaatiikaan oikeasti seistä omien arvojensa ja tunteidensa takana hetkessä, jossa kaikki taaksejäävä kertoo siitä, millainen on elämänsä vuodet tähän saakka ollut!

Miten vaikeaa onkaan olla oma itsensä, kun ei sitä omaa itseään edes kunnolla tunne. Siitä on olemassa vasta aavistus ja syvällä sielussa oleva tieto, joka hiljalleen on alkanut kertomaan olemassaolostaan.

Seison risteyksessä.
Jotkin polut kulkevat kohti samaa tavoitetta,
jotkut polut kaukaisuudessa yhdistyvät.
Jotkut polut vievät kauaksi muualle
eikä oikoreittejä takaisin lähtöpisteeseen ole.


Tiedän, minne haluan päästä,
mutta en tiedä, minkä reitin valitsen;
järkevimmän, rohkeimman,
tunteiden mukaisen,
sen, mitä muut kehottavat.


Karttaa täytyy vielä hetki hahmotella
ennen kuin jätän muut polut taakseni
ja astun kohti uutta.

1 kommentti:

Tuuli kirjoitti...

Varmasti on pesänrakennusivietti kyseessä, kun täälläkin jo pelkkä jouluvalojen näkeminen saa kyyneleet silmiin - mikä on huvittavaa, kun just viime joulun alla pidin suvulle luennon aiheesta "minä en muuten todellakaan ole mikään jouluihminen" :D. Joulun täytyy iskeä paljon syvemmälle tajuntaan kun arvataankaan. Onhan se perhejuhla ja siihen liittyy niin paljon muistojakin... Paljon voimia noihin pohtimisiin. Onneksi pohdinta voi jatkua miten pitkään se sitten ottaakin. Meidän ei tarvitse olla valmiita ihmisiä toukokuussa! :-)