Voimia, pimeältä ja valoisalta puolelta

Kiukulla, turhautumisella ja sillä äärimmäisellä ketutuksella on yllättävä voima. Sen tunteen voimalla olen tänään saanut paljon asioita aikaiseksi ja jopa hyvinkin tehokkaasti. Olen tehnyt ruokaa, käynyt pitkällä lenkillä koiran kanssa ja tahkonnut viisi harjoitustyötä opiskeluun liittyen valmiiksi. Pyykkikone käy ja hetken päästä menen hyvällä omallatunnolla syömään ja loppuillaksi katsomaan jotain elokuvaa sohvan nurkkaan. Kynttilöiden ja villapeiton seuraan.

Terapiassa eilen päästiin jo aikas lailla peruskysymysten äärelle. Ihailen ihmistä, joka osaa sekavan sepostukseni ja tunnemaailmani tajunnanvirran kuvauksen perusteella jäsennellä ja piirtää taululle prosesseja ja kaavioita ja hahmottaa asioita kokonaisuuksiksi sekä muodostaa niiden välille jatkumoja ja syy-seuraussuhteita. Minä puhun, hän miettii hetken, piirtää tovin ja kysyy sitten, ymmärsikö minut oikein. Sen jälkeen keskustellaan. Tuntuu loistavalta, että joku kuuntelee noin intensiivisesti ja hoksaa minusta sellaisia asioita ja asiayhteyksiä, mitä en itse ole itsessäni ja elämässäsi tajunnut tämän 33 vuoden aikana. Olen vaikuttunut. Ei heti voisi kuvitella, että terapiassa oleminen saa potilaan sekä terapeutin innostumaan asioista! Niin meillä on nyt näillä kahdella ensimmäisella kerralla käynyt. Minusta se tuntuu äärimmäisen hyvältä tunnetilalta silloin, kun tajuaa sen, miten tiukkaan opituista asioita onkaan kyse ja kuinka vaikeaa se tulee olemaan oppia niistä eroon. Miten rankalle tielle sitä onkaan itsensä laittanut kulkemaan.

Olen niin mielissäni siitä, että olen tässä tilanteessa. Saan apua ja homma on lähtenyt käyntiin paremmin kuin osasinkaan kuvitella. Jossain vaiheessa mietin edelleen sitä ryhmäterapiaa, mutta nyt, näiden kahden yksilökäynnin jälkeen, koen, että henkilökohtainen keskustelu ja apu on juuri sitä, mitä nyt tarvitsen. Sairaslomaa on vielä jäljellä ja raskauttakin, mikä on hyvä asia tulevien etappien osalta. Siltikin kauhistuttaa se, ehdinkö ja osaanko tulla paremmaksi ja vahvemmaksi ihmiseksi ennen noita etappeja. Aion koittaa kovasti, tehdä parhaani ja laittaa itseni likoon niin lujaa kuin vaan jaksan ja pystyn. Täydelliseksi en voi tulla enkä sitä tavoittelekaan, mutta mielenrauhan ja itsetunnon kasvattamisen osalta haluaisin olla ehjempi.

Henkisten asioiden kanssa työskennellessä on todella vaarallista lähteä vaatimaan itseltään tietynlaista edistymistä tai etenemisvauhtia. Se suorittaminen ja oppiminen on jotain ihan muuta kuin nämä harjoitustyöt ja tenttien aikataulut. Itseltään pitää vaatia asioita ja niiden tekemisen suhteen on oltava jämäkkä, sillä harjoitusten, altistumisten ja siedätyshoidon kautta ne uudet kokemukset ja opit syntyvät. Psyyke työstää asioita kuitenkin omaan tahtiinsa ja se tahti ei välttämättä ole ollenkaan se, minkä minä haluaisin toteutuvan. On oltava maltillinen ja kiltti, lempeä ja hoivaava. Armollinen. Hypättävä itsensä ulkopuolelle ja nähtävä asiat neutraalisti, jotta niitä pystyy käsittelemään uudella tavalla entisten huonojen rutiinien sijaan.

Keskustelimme paljon asioista, joissa vilahtelivat sanat vaativuus, kritiikinpelko, hyväksytyksi tuleminen, sopeutuminen, omat rajat, arvoristiriita, sisäiset normit, armollisuus, olemassaolon oikeutus. Ne omat käyttäytymis- ja ajatusmallini, jotka uudelleen toistuvat ja saavat minut masentumaan ja joita olen alkanut hiljalleen syksyn aikana itsestäni kunnolla tunnistamaan, nousivat esille terapeutin sanomina ja kysyminä. Niitä lähdetään nyt työstämään lisää keskustelemalla ja kyseenalaistamalla sekä tekemällä erilaisia harjoituksia. Tässä innokkuudessani ja oppimisenhalussani en malta tuskin odottaa :) Se on ajatus, jonka toivottavasti muistan silloinkin, kun seuraavan kerran epätoivo ja ahdistus iskee lujasti päälle.

Kantapään kautta, apua pyytämällä ja sitä ottamalla vastaan... niillä konsteilla ehkä se hyvä kakku vielä saadaan aikaiseksi. Eikä minun toivottavasti tarvitse enää saada asioita aikaan kiukun ja pahan mielen voimalla.

Sama positiivinen voima olkoon teidän kaikkien kanssanne :)