tiistaina, marraskuuta 16

Erakko

Sellainen minusta on tullut. Erakko.

Päivät ja viikot jotenkin vaan menee. Etenee hetkessä eläen niin toivottoman hitaasti. Vuorokauden aika on kadonnut kokonaan, tuntuu että pimeää on aina ja välissä on vain häilyviä harmaita sävyjä. Kun heräämisellä ja nukkumisella ei ole väliä, saan luontaisella rytmilläni päivän ja yön vaihtamaan helposti paikkaa.

Ulos ei tee mieli mennä. Raikas ilma ei houkuta. Ihmisten ilmoilla käyn, kun on pakko. Silloin, kun jääkaappi on tyhjä tai kun täytyy mennä terapiaan tai neuvolaan. Kätkeydyn seinien sisälle ja kurkin vain ikkunoista ulos, joskus tuuletan parvekkeelta happea sisälle, etten tukehtuisi.

Siltikin tuntuu, että tukehdun. On niin paljon aikaa olla ja miettiä. Maata sängyssä ja levätä, ajatella asioita maan ja taivaan väliltä. Pelkään jo tulevaa sairasloman loppumista ja huomaan, että työasiat painostavat minut maan rakoon jo nyt, pelkällä ajatuksen voimalla sekä havainnolla siitä, että olen edelleen samaan paikkaan työsuhteessa. Näen painajaisia joka yö. Pienemmätkin asiat saavat olon hermostumaan ja stressaan helpommin kuin ennen. Ehkä sen vuoksi, että on niin paljon aikaa ajatella. Ehkä sen vuoksi, että voimani ovat heikentyneet enkä ole toimintakunnossa. Vaikka en olekaan töissä, on mieleni siltikin täynnä "pitää- ja täytyy-asioita", joilla vavisutan jalustaani.

Niistä täytyy päästä eroon. Opiskelun kiukku ja stressi helpottaa ihan hetken päästä, kunpa sinne asti jaksaisin rutistaa. Raskauden aiheuttama pelko hiljalleen lievenee, ainakin muuttaa olomuotoaan toisenlaiseksi, pehmeämmäksi. Töihinpaluun pelko on se, mikä pahenee ja sille täytyy jotain tehdä. Ajatus siitä, että 1,5 kuukauden päästä sinne takaisin menisin, kauhistuttaa. Se saa minut pysymään peiton alla koko päivän. En tiedä, mitä teen, jos sairaslomaa ei jatketa. Jos minulta vaaditaan sitä, että minun pitää pystyä palaamaan siihen kaaokseen takaisin. En tiedä, pystynkö siihen.

En ole päässyt vielä kunnolla käyntiin työstressin työstämisen kanssa. Tämä kulunut kaksi kuukautta kotona on mennyt koulutöiden tekemiseen ja alkuraskauden pelon kanssa elämiseen. Olen sulkenut sen varsinaisen masennukseni aiheuttajan ajatusteni ulkopuolelle täysin. Tietoisesti. Minulla ei ole ollut siihen minkäänlaista mielenkiintoa eikä energiaa. Nyt alkaa olla aika kohdata niitä asioita ja kohdata niiden aiheuttamat reaktiot minussa itsessäni.

Onneksi, hämärän alla ja suojassa, on helppoa kätkeytyä nuolemaan haavojaan.

5 kommenttia:

Sydänjää kirjoitti...

Jos ei sairaslomaasi muuten jatketa, niin pystyisikö sitä saamaan esim neuvolasta lisää johonkin raskausvaivaan vedoten? Tuntuisi kyllä, että kun tilanne kerran on tuo, että sitä jatkettaisiin suosiolla. Tai olisiko mahdollista tehdä lyhyempää päivää tai päästä vähemmän stressaaviin työtehtäviin?

EmmyAurora kirjoitti...

*halaa*

Katjusha kirjoitti...

jos ei muu auta niin sanot että supistaa, selkä kipeä, oksettaa, pää kipeä, kohtu kipeä, verta vuotaa, kylkikaari kipeä, vauva potkii kipeästi, et saa nukuttua... helli itseäsi nyt, niin jaksat myöhemmin helliä vauvaa!

Poplar kirjoitti...

Kiitos kommenteistanne!

Täällä möyrin tällä hetkellä aika masentuneissa fiiliksissä, joten kirjoituskin on sellainen. Uskon kyllä, että asiat järjestyvät, tavalla tai toisella. Miehen kanssa on puhuttu osa-aikaisuudesta ja siitäkin vaihtoehdosta että olen sairaslomalla äitiyslomaan saakka. En tiedä vielä, miten sairasloman jatkon käy, sitä varmaankin kohtapuolin lähdetään lääkärin kanssa keskustelemaan. Terapia on kuitenkin vasta aluillaan. Itse vain jo liikaa stressaan tulevia asioita. Ihan totta on, että pitäisi vaan olla armollisempi ja keskittyä pitämään huolta itsestään ja keräämään voimia tulevaa varten. Ennen kaikkea sitä vauvaa odotellessa :)

Riitta kirjoitti...

Mitä jos vaan irtisanoutuisit? Mä olen lähtenyt pitkäaikaisesta työstäni, joka tuntui syövän mut kokonaan. Vaikka se oli rahallisesti päätöntä. Se oli paras tekemäni ratkaisu. Se helpotuksen tunne oli mieletön ja työasiat katosivat mielestäni siltä istumalta. Jäin kotiin vauvan kanssa ja pitkälti miehen palkan varassa ollaan vaikka onhan meillä tuota maksettavaa asuntolainan ja muiden juttujen muodossa. Tiukkaa on, mutten ole katunut.

Vai toivotko, että voisit vielä palata samaan työhön ja olla sinut sen kanssa? Olla stressaamatta liikaa ja jopa nauttia työstäsi? Jos et rehellisesti sanottuna tunne ystyväsi siihen koskaan myöhemminkään, lähde ihmeessä pois. Yksikään työpaikka ei ole oman mielenrauhan ja elämänlaadun arvoinen.

Tsemppiä!!