Sanaton

Kello on vähän yli yksi yöllä. Muutama tunti sitten tulin sairaalasta kotiin. Aamulla ensiapuun lähetetty mies oli sängyssään kovin urhea, vaikka silmistä näin, että pelottaa ja hermostuttaa. Tutkimuksia on tehty ja tehdään lisää eikä nyt voida tehdä muuta kuin odotella ja levätä. Hän ei ole ikinä kipeä ja nyt, yhtäkkiä, ollaan sairaalassa. Selvittämässä vakavaa asiaa vakavin alustavin diagnoosein.

Omat jutut eivät juuri nyt tunnu enää miltään. On niin kauheaa olla, kun ei voi toista auttaa. Haluaisin ottaa sen pelon ja huolen häneltä pois, osata lohduttaa niin, että silmistä kaikkoaisi se pelästys. Itku on niin lähellä, tosimiehelläkin. Haluaisin, että hän pystyisi nukahtamaan ja lepäämään hetken, pääsisi eroon kamalista ajatuksista.

Kotona, yksin, sängyn nurkassa, mietin maailmaa ja elämää. On jotenkin lohduton olo. Typertynyt. Vaikka tuntui, ettei kamalampia asioita voisi enää tapahtua eikä enempää kerralla, niin silti, sellainen tuli tänään meidän elämään lisää.

Mulla on plussa tikussa, tänäkin aamuna, aiempia vahvempana, mutta niin on myös uusi verenvuoto käynnistynyt, muutama tunti sitten. Sairaalassa ollessani. Tulin kotiin ja nyt odotan, mitä tapahtuu. Käyn läpi ahdistuskohtausta, joka salpaa hengen ja saa pään särkemään. Tämä kaikki juuri nyt, kerralla, on jotain ihan liikaa. Juuri nyt en tästä selviä. Ehkä muutaman tunnin päästä olen jo rauhoittunut ja pystyn ajattelemaan, vielä en ihan kunnolla siihen pysty. En pysty soittamaan kenellekään, joten koitan kirjoittaa, että saan jotain päästäni pois. Etten sekoa. En ole kokenut olevani raskaana henkisesti tällä kertaa ollenkaan, joten reaktioni on siinä mielessä typerä. Miksi tämä saa minut näin romahtamaan, vaikka siihen olen koittanut varautua? Miksi tämä sattuu niin paljon? En oikeasti tiedä, miten voin ikinä raskaanaolemista kokeakaan, kaiken tämän jälkeen? Tulen olemaan lopun elämääni lapseton, lapsensa menettänyt äiti, tyhjän sylin omistaja. Jos tulisin raskaaksi ja kaikki menisi hyvin, en siltikään olisi raskaudessani ehjä, en voisi kokea aitoa iloa raskaudestani, olla luottavaisin mielin, hehkuttaa sitä muille. Tämä vaikeutuu kerta kerralta ja vaikka kokemuksia tulee lisää, särkyy sydän aina hiukan enemmän. Vaikka toivoa vielä onkin, en enää uskalla laskea mitään sen varaan. En kerta kaikkiaan enää jaksa. Se peli on menetetty.

Yö tulee olemaan vaikea. Sekä täällä kotona että siellä sairaalassa. Huomenna menen sairaalaan ainakin yhdestä syystä, suunnitellusti kahdesta, hyvin todennäköisesti kolmesta: katsomaan miestä, tapaamaan psykiatrin ja läpikäymään keskenmenon. Jos mitään positiivista näistä voidaan löytää, on se se, että kerrankin psykiatrin tapaaminen tulee akuuttiin tarpeeseen.

Jos kaikki vain sujuisi hyvin ja saisin hänet terveenä takaisin, en enää mitään muuta voisi maailmalta ja elämältä pyytää. Hän on tärkeämpi kuin minä, tärkeämpi kuin toivottu lapsi, tärkeämpi elämää.

Maailma on yksi helvetin paska paikka.