perjantaina, syyskuuta 10

Sanaton

Kello on vähän yli yksi yöllä. Muutama tunti sitten tulin sairaalasta kotiin. Aamulla ensiapuun lähetetty mies oli sängyssään kovin urhea, vaikka silmistä näin, että pelottaa ja hermostuttaa. Tutkimuksia on tehty ja tehdään lisää eikä nyt voida tehdä muuta kuin odotella ja levätä. Hän ei ole ikinä kipeä ja nyt, yhtäkkiä, ollaan sairaalassa. Selvittämässä vakavaa asiaa vakavin alustavin diagnoosein.

Omat jutut eivät juuri nyt tunnu enää miltään. On niin kauheaa olla, kun ei voi toista auttaa. Haluaisin ottaa sen pelon ja huolen häneltä pois, osata lohduttaa niin, että silmistä kaikkoaisi se pelästys. Itku on niin lähellä, tosimiehelläkin. Haluaisin, että hän pystyisi nukahtamaan ja lepäämään hetken, pääsisi eroon kamalista ajatuksista.

Kotona, yksin, sängyn nurkassa, mietin maailmaa ja elämää. On jotenkin lohduton olo. Typertynyt. Vaikka tuntui, ettei kamalampia asioita voisi enää tapahtua eikä enempää kerralla, niin silti, sellainen tuli tänään meidän elämään lisää.

Mulla on plussa tikussa, tänäkin aamuna, aiempia vahvempana, mutta niin on myös uusi verenvuoto käynnistynyt, muutama tunti sitten. Sairaalassa ollessani. Tulin kotiin ja nyt odotan, mitä tapahtuu. Käyn läpi ahdistuskohtausta, joka salpaa hengen ja saa pään särkemään. Tämä kaikki juuri nyt, kerralla, on jotain ihan liikaa. Juuri nyt en tästä selviä. Ehkä muutaman tunnin päästä olen jo rauhoittunut ja pystyn ajattelemaan, vielä en ihan kunnolla siihen pysty. En pysty soittamaan kenellekään, joten koitan kirjoittaa, että saan jotain päästäni pois. Etten sekoa. En ole kokenut olevani raskaana henkisesti tällä kertaa ollenkaan, joten reaktioni on siinä mielessä typerä. Miksi tämä saa minut näin romahtamaan, vaikka siihen olen koittanut varautua? Miksi tämä sattuu niin paljon? En oikeasti tiedä, miten voin ikinä raskaanaolemista kokeakaan, kaiken tämän jälkeen? Tulen olemaan lopun elämääni lapseton, lapsensa menettänyt äiti, tyhjän sylin omistaja. Jos tulisin raskaaksi ja kaikki menisi hyvin, en siltikään olisi raskaudessani ehjä, en voisi kokea aitoa iloa raskaudestani, olla luottavaisin mielin, hehkuttaa sitä muille. Tämä vaikeutuu kerta kerralta ja vaikka kokemuksia tulee lisää, särkyy sydän aina hiukan enemmän. Vaikka toivoa vielä onkin, en enää uskalla laskea mitään sen varaan. En kerta kaikkiaan enää jaksa. Se peli on menetetty.

Yö tulee olemaan vaikea. Sekä täällä kotona että siellä sairaalassa. Huomenna menen sairaalaan ainakin yhdestä syystä, suunnitellusti kahdesta, hyvin todennäköisesti kolmesta: katsomaan miestä, tapaamaan psykiatrin ja läpikäymään keskenmenon. Jos mitään positiivista näistä voidaan löytää, on se se, että kerrankin psykiatrin tapaaminen tulee akuuttiin tarpeeseen.

Jos kaikki vain sujuisi hyvin ja saisin hänet terveenä takaisin, en enää mitään muuta voisi maailmalta ja elämältä pyytää. Hän on tärkeämpi kuin minä, tärkeämpi kuin toivottu lapsi, tärkeämpi elämää.

Maailma on yksi helvetin paska paikka.

12 kommenttia:

Katjusha kirjoitti...

Toivottavasti saat edes vähän unta tänä yönä. Ja että kaikki kääntyy parempaan suuntaan.

Ajattelen sinua! Voi hyvin!!!

Sydänjää kirjoitti...

Ei mulla ole tähän sanoja. Tuntuu tosi pahalta. Paljon voimia sinulle ja miehellesi, voi kun kaikki kääntyisi tänään hyväksi!

Tuuli kirjoitti...

Voi hurja... Ihan kohtuuton tuo teidän tilanne. Kumpa voitaisiin auttaa jotenkin... Tuntuu niin avuttomalta täältä blogimaailmasta käsin, kun ei voida edes halata, tarjoutua mukaan sairaalaan, laittamaan ruokaa, yms. Lähetän kuitenkin teille kummallekin paljon paljon lämpimiä ajatuksia ja hyvää energiaa - jospa tilanne kääntyisi tuosta pian parempaan suuntaan!

Katjusha kirjoitti...

Laitathan ystävä hyvä sitten viestin vaikka tänne, kun tiedät mikä on tilanne. Vaikka olen virtuaalinen, olen huolissani!

EmmyAurora kirjoitti...

Sanattomaksi vetää. Toivoa hyvästä, voimia pitkiksi venyviin hetkiin ja paljon halauksia lähetän sinulle. Olet ajatuksissa.

Poplar kirjoitti...

Kiitos kaikki rakkaat, olette ihan käsittämättömän ihania! Ja tosi tärkeitä, just nyt.

Katjusha: laitan kyllä viestiä, kun tiedän enemmän. En halua sinua enkä ketään muuta suotta huolestuttaa.

Susanna kirjoitti...

Tuntuu niin pahalta puolestanne! :( Ei ole sanoja... Toivon niin kovasti, että kaikki kääntyisi pian paremmaksi. Voi kun voisin jotenkin auttaa...

*Hali*

Anonyymi kirjoitti...

Voi, sanattomaksi todellakin vetää! Suuren suuri halaus ja rutistus!

Toivottavasti aamu toi mukanaa positiivisia uutisia tai edes hieman helpomman olon. Äläkä sinä huoli meidän olotiloistamme, me voimme ja haluammekin olla myös sinun puolestasi huolestuneita, auttaa edes vähän. Vaikkakin vain näin virtuaalisesti!

Tiedän tuon tunteen, ettei pysty nauttimaan raskaudestaan. Se on tuttua. Pelon poistuminen vie aikaa, jopa vielä lapsen syntymän jälkeen. Minulle tulee vieläkin niitä pelkoja ettei kaikki ole hyvin ja menetämme pienokaisemme. Mutta niistäkin oppii selviytymään. Päivän kerrallaan.

Toivon sydämessäni onnellisia ja hyviä uutisia teidän perheelle! Paljon jaksamista ja iso halaus.


-puuhis-

Mafalda kirjoitti...

Voi ei!!! Poplar, olen niin pahoillani! Kaikesta :(

Voin samaistua tunteeseesi uuden raskauden mukanaan tuomista peloista ja tunteista, kammoan jo etukäteen, vaikken tiedä tulenko koskaan enää raskaaksikaan..

Toivon todella, että miehesi toipuu. En osaa edes kuvitella tuskaasi. Toivon, että sinunkin haavasi joskus arpeutuvat.

*halaa, rutistaa lujasti mutta hellästi*

Mafalda kirjoitti...

Voi ei!!! Poplar, olen niin pahoillani! Kaikesta :(

Voin samaistua tunteeseesi uuden raskauden mukanaan tuomista peloista ja tunteista, kammoan jo etukäteen, vaikken tiedä tulenko koskaan enää raskaaksikaan..

Toivon todella, että miehesi toipuu. En osaa edes kuvitella tuskaasi. Toivon, että sinunkin haavasi joskus arpeutuvat.

*halaa, rutistaa lujasti mutta hellästi*

Mafis edelleen kirjoitti...

Miksi tuo tuli kahdesti, kyllä yksikin olisi riittänyt.. :(

HopeinenSimpukka kirjoitti...

Voi hyvänen aika! Mie säikähin nyt kyllä tosissaan.
Kovasti voimia ja jaksamista!
Enkeleitä...