Lapsettomuuden julkisuudesta

Löysin blogin kävijätilastoja selatessani tiedon siitä, että Felicitaksen sivuilta on varsin usein tultu lukemaan tätä blogia. Tilastossa olleen linkin takaa löytyi oheinen sivusto, jossa on mainittu useiden muidenkin lapsettomuutta käsittelevien blogien nimiä.

Olen hiukan hämmentynyt siitä, että oman blogin nimi on tuonne kirjattu. Jonkinlainen kaapista "ulosastuminen" lienee nyt virallisesti tullut tehtyä. Olen itselleni ja puolisolleni lapseton sanan siinä vakavimmassa merkityksessä, jossa lapsettomuuteen liittyvät hoidot, jatkuvat toiveiden nostatukset, pettymykset, fyysinen ja henkinen kipu sekä ihmisenä ja puolisona kasvaminen, itsensä hyväksyminen vajavaisena, ovat asiaan liittyviä perusjuttuja. Lapsettomana olo on paljon muutakin kuin vain kahdenkeskinen perhe, kuten helposti asia ajatellaan. Mutta että olisin lapseton virallisesti, julkisesti ja että pystyisin sen kertomaan häpeilemättä, se on vielä saavuttamaton taso minulle. Ehkä maininta tällä sivustolla hiukan edesauttaa tuon tason saavuttamista minulle itselleni.

Samalla olen äärimmäisen otettu siitä, että tekstejäni on luettu. Toivon, että tekstieni ajoittaisesta surullisuudesta ja melankolisuudesta, syvästä ahdistuksesta ja masennuksestakin, huolimatta kokemuksistani ja ajatuksistani on jollekulle apua. Ainakin siten, että samassa tilanteessa oleva voisi kokea lohtua siitä, että ei ole surunsa kanssa yksin. Meitä lapsettomia on niin paljon, paljon enemmän kuin netin blogimaailma tai keskustelufoorumit antavat ymmärtää. Suurin osa elää kriisinsä kanssa piilossa.  Tai ainakin puoliksi, kuten minäkin, nimimerkin ja kasvottomuuden takana.

Vielä en ole valmis astumaan kokonaan kaapista ulos, kertomaan kaikille avoimesti lapsettomuudestani sillä aspektilla, mitä se minulle henkilökohtaisesti merkitsee. Kasvamista vielä tarvitaan, uskallusta käsitellä asioita ja rohkeutta jatkaa yrittämisen tiellä. Haluan kuitenkin selättää tämän kriisin, tavalla tai toisella, sen mukaan mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Siinä matkalla on kaikki vertaistuki, apu ja palaute kultaakin arvokkaampaa. Varsinkin silloin, kun en uskalla sitä itse pyytää.

Pelkkä läsnäoleminenkin riittää, aina ei sanoja tarvita.