tiistaina, elokuuta 31

Putous

Palasin takaisin kotiin. Hyvä niin. Kävin aamulla suihkussa ja puin päälleni siistimmät vaatteet siltä varalta, että tänään olisi kuitenkin mentävä töihin. Ei kuitenkaan tarvinnut, kuten toivoin. Saan olla kotona vielä kolme päivää lisää ja käydä tätä kaikkea läpi.

Olen itkenyt viimeiset pari päivää. Lohduttomasti, voimakkaasti, niin lujaa ja itseäni kuluttaen että vatsani on itkemisestäkin jo kipeä. Päätä särkee ja silmät piiloutuvat turpeiden luomien taakse. Voimat ovat ihan lopussa. Itkin koko matkan bussissa, hiljaa mutta näkyvästi. Itkin vastaanotossa, tiputtelin pisaroita lehtien sivuille, pyyhin niitä villatakin hihaan kastumiseen saakka. Itkin, kun menin lääkärin huoneeseen ja itkin sieltä ulos tullessakin. Matka kotiin meni täristen ja nyt, kotona, sängyllä, kipulääkkeiden jälkeen, koitan saada hengitystä tasaamaan.

En tiedä, miten tämä ottaa näin koville. Voimakas reaktioni on jo pelkästään saanut minut pois tolaltani. Itken sitäkin kaiken muun lisäksi. Ehkä pitkään kestänyt masennuksen ajanjakso, yrittäminen ja pinnistäminen, itsensä ajaminen henkisesti äärimmilleen kohtasi tähän hoitoon liittyen sen kuuluisan kamelinselän. EN tainnutkaan olla niin kuivilla vesillä keskenmenon jälkeen pidetyn miltei vuoden hoitotauon jälkeen kuin kuvittelin. Jaksaminen ja yrittäminen on taitanut nyt lopulta taittua. Luulen, että se kaikki paha olo ja sisällä pidätetyt asiat, joita olen pitkään koittanut taltuttaa ja ylittää, osittain työntää piiloon, tulevat nyt kerralla ulos. Itken niin paljon ja reagoin niin voimakkaasti, että tästä täytyy olla kyse.

En tiedä, onko olotilani suhteellista, normaalia. Minulla on tapani dramatisoida ja liioitella, kasvattaa kärpäsestä härkänen ja jäädä jumiin ajatusten oravanpyörään. Ehkä teen sitä osittain nytkin ja puran turhautumiseni potemalla syyllisyyttä ja itsesääliä. Piehtaroin ja pahennan oloani ruokkimalla huonoa itsetuntoani säälillä. Mitätöin ja vähättelen itseäni, inhoan kroppaani ja ajatuksiani, joista en saa tolkkua enkä löydä ratkaisua järkeä käyttämällä. Toisaalta, kun hyppään pääni ulkopuolelle ja tarkastelen koettua ja elettyä ulkopuolisen silmin, ei tämä tunnu ollenkaan liioitellulta. Jos joku tuttuni ja työtoverini, sukulainen tai muu läheinen kertoisi minulle vastaavista asioista ja käyttäytyisi kuten käyttäydyn, en kokisi siinä olevan mitään ristiriitaista. Liian paljon kuormitusta kerralla aiheuttaa liian paljon surua ja pahaa mieltä. Vahvinkin silta murtuu joskus.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen valmis lyömään hanskat tiskiin. Töiden, hoitojen ja jaksamisen suhteen. Haluaisin vain piiloutua kotiin, olla hiljaa, suojassa ja lämmössä, pois muiden katseilta ja kommenteilta, kaukana kysymyksistä. Haluaisin, että minut jätettäisiin rauhaan. Haluaisin, että saisin hetken tauon omilta ajatuksiltani. Haluaisin puhua tämän kaiken pahan pois, mutta se on vielä kovin vaikeaa. En löydä sanoja enkä tiedä, miten ilmaisisin itseni oikein, miten tulisin oikealla tavalla ymmärretyksi, jotta saisin oikeanlaista palautetta takaisin. Sellaista, mistä olisi apua ja mikä lohduttaisi. Toisaalta, en tiedä, löytyykö sellaisia sanoja ollenkaan.

Olen iloinen siitä, että lääkäri tänään näki tuon olon olemuksestani ja puheistani. Hän kysyi, haluaisinko päästä juttelemaan psykiatrin kanssa, jos hän järjestää ajan ohi jonojen. Minähän halusin ja haluan edelleen. Se on kuulemma ihan normaalia, "ei psykiatria tarvitse pelätä", hän kertoi. Kyllä minä sen tiedän, niin paljon on aikaisemmassa elämässä psykiatrien kanssa tullut keskusteltua. Tässä vaiheessa lääkärikäyntiä ja keskustelua minä vain romahdin lopullisesti ja ehkä hän hätkähti reaktiotani. Tuntui hyvältä, että joku näki sen hädän ja surun minussa. Joku huomasi ja kysyi. Välitti.

Eilen romahdin kotonakin. Mikään ei vaan ole niin noloa kuin romahtaa toisten edessä. Olla hetkessä ja tilanteessa, jossa mikään pato ja este ei enää pidättele. Tahdolla ei ole enää merkitystä. Järjen toppuuttelut eivät riitä, sydän on niin täynnä ja sielu niin vajaa, että niiden välinen epätasapaino on mennyt jo äärimmilleen. Sitä vaan huomaa olevansa hysteerinen, paniikissa ja niin lopussa ja niin yksin, ettei enää pysty pidättelemään. Vaikka ei ole mitään hätää, on kaikista suurin hätä käsillä. Kaikista vaikeinta se on sen läheisimmän ihmisen edessä. Kun en haluaisi huolestuttaa enkä satuttaa, en haluaisi kasvattaa huolta ja surua toisen elämään. En haluaisi pelätä sitä, että nähtyään minut alimmillani ja haavoittuvimmillani, minun kanssani ei haluta enää elää ja olla. Että en ole riittävä vaan rasite. Että olen huono, epäonnistunut ja surkea. Puhuminen lääkärille on jotenkin helpompaa, kun kyseessä on vieras ihminen eikä keskusteluun liity henkilökohtaisuuksia. Lääkärin voi aina vaihtaa, puolisoa ei niin helposti.

Ilmoitin poissaolosta töihin. Lyhyesti ja ytimekkäästi. En tiedä, mitä he siellä arvuuttelevat poissaoloni syyksi, mutta tässä vaiheessa se on ihan sama. Luulen, että minulta tullaan kysymään aika lailla asioita, kun töihin palaan. Toisaalta, luulen että tulen aika lailla niistä kertomaankin, sillä en enää jaksa salailla ja vetää toisenlaista roolia. Olen ihan puhki.

Siihen asti, aion olla kotona ja levätä. Huomenna menen uusiin verikokeisiin ja odotan soittoa klinikalta. Lääkäri halusi henkilökohtaisesti soittaa verikokeen tuloksista ja mahdollisesti jo huomenna kertoa ajan psykiatrille. Ehkä jo tälle viikolle, todennäköisesti seuraavalle.

Pahassa olossani ja tämän itkun keskellä olen kuitenkin onnellinen monesta asiasta tähän hoitoon liittyen. Tällä hoitokerralla saatiin aikaan kaksi huippualkiota, joista toinen saatiin siirrettyä kohtuun punktiosta seuranneen infektion ja kolmen päivän sairaalassaolon jälkeenkin. Yksi huippualkio saatiin pakkaseen ja viisi alkiota menivät vielä jatkoviljelyyn. Niiden tilasta ei tänään vielä ollut klinikalla tietoa. Viikonloppuna alkanut verenvuoto voimistuu koko ajan, mutta silti limakalvo näytti tänään ultrassa vielä hyvältä ja ehjältä, niinkuin ei mitään vuotoa olisikaan. Tulehdusarvot ovat palanneet normaaleiksi, joten uutta antibioottia tai sairaalahoitoa ei nyt tarvita. Verestä mitattu hcg-arvo on koholla, mutta se voi johtua Pregnylistä. Vuodon takia on kuulemma epätodennäköistä, että alkio olisi kiinnittynyt, mutta testipäivään saakka pitää silti odotella ja käyttää tukilääkitystä. Verenvuodostakin huolimatta. Fyysisen kivun kanssa pärjään näin, jos se ei lähde pahenemaan sellaiseksi kuin aiemmin. Yhtä aikaa ollut punktion jälkeinen kipu, punktiosta kehittynyt tulehdus ja lievä hyperstimulaatio aiheuttivat toissaviikolla rajun kipukohtauksen, jonka seurauksena lähdimme yöllä ensiavun kautta osastolle hoidettavaksi.

Nyt en voi muuta kuin toipua ja toivoa mahdotonta. Valmistautua testipäivään ja sen tulokseen. Sen jälkeen miettiä jatkoa, kasata osasia takaisin yhteen ja saada apua henkisesti. Yksin en tähän enää pysty.

Itku onneksi puhdistaa ja helpottaa oloa. Ainakin hetkeksi. Ennen seuraavaa kohtausta. Siinä välissä on tämä oleminen tasapainottelua pelon ja toivon välillä.

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voi kun osaisin sanoa oikeat sanat. Jos niitä edes on...

Itku todella puhdistaa ja sille on aikansa ja paikkansa. Sinulle se oli/on nyt. Kaiken sen jälkeen mitä olet kokenut ja tämän hoidon fyysinen rasite, kaikki yhdessä, en todellakaan ihmettele reaktiotasi.

Ihailen kykyäsi nähdä asioiden eri puolet ja löytää onnenhippuja pimeimmälläkin hetkellä. Rohkeutta kaatua ja nousta ylös. Et ole ihminen, joka jää maahan makaamaan. Uskallat pyytää apua.

Itse tein sen virheen, että suljin mieheni tunteitteni ulkopuolelle, kunnes en nähnyt enää tietä ulos. Kun padot murtui, havahduin siihen, ettei mieheni nähnytkään heikkoudessani taakkaa, vaan inhimillisen naisen. Naisen, jolle hän saattoi myöntää, ettei jaksaisi tällaista matkaa ilman minua. Uskon siis, että romahtaminen puolisosi edessä ei ollut huono asia, vaan inhimillistä.

Toivon, että fyysinen kipu laantuu ja pääset kunnolla keskittymään henkiseen puoleen. Toivon, että epätodennäköisyys muuttuisi vielä ihmeeksi. Toivon sinulle hyvää ja paljon voimia. *halaa*

Susanna kirjoitti...

Minäkin niin toivoisin, että osaisin sanoa jotain... toivoisin voivani asettaa hartiani taakkasi alle ja helpottaa edes vähän taakan painoa harteillasi. Helpottaa edes vähän matkaasi.
Suren ja iloitsen kanssasi.
Toivon sinulle kaikkea hyvää. "Hali"

Lumituuli kirjoitti...

Siellä on kyllä teidän voimia koeteltu. kovasti voimia ja jaksamisia sinne!

Anonyymi kirjoitti...

Sanat eivät riitä...

*halaus*


-Puuhis-

Anonyymi kirjoitti...

Muru,
Muista, että minulle sinun ei tarvitse esittää olevasi vahva ja urhea. Saat olla juuri niin surullinen, haavoittunut ja hajalla kuin sinusta tuntuu. Se ei tee sinusta yhtään vähempiarvoista. Ja muista sekin, että sinun ei tarvitse yrittää säästää minua pahalta ololtasi ja surultasi! En varmaan osaa sanoa oikeita sanoja, enkä voi ymmärtää, miltä sinusta tuntuu, mutta voin kuitenkin kuunnella, halata, olla läsnä ja olla ystäväsi, jos annat!

Muista aina, että olet arvokas ja tärkeä ja rakastan sinua juuri sellaina kuin sinä olet ja voit vain olla!!!

-Valkyyria

Katja kirjoitti...

Voi ei... Joskus sitä miettii, missä tämän maailman oikeudenmukaisuus on. Onko kaikki vain järjetöntä kaaosta? Jotain valoa tilaan sinne. Tuli se sitten psykiatrin tai top alkioiden muodossa.

:/ K

Mafalda kirjoitti...

Voi rakas... Sinä olet vahva ja kaunis, löydät itsestäsi voimaa kirjoittaa kauniisti ja kypsästi rankoista, vaikeista, sielua viiltävistä asioista.

(Ja jaksat vieläpä vastata minunkin valituksiini ja tukea minua oman tuskasi keskellä.)

En osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, mutta kömpelösti aion yrittää kuitenkin..

Toivon sinulle ihmettä, toivon sinulle rakkautta. Vaikeisiin hetkiin toivon sinulle voimia nähdä surun läpi, toivon sinulle uskoa parempiin hetkiin, kaikesta huolimatta. Mutta älä kuitenkaan jätä surua surematta. Sinä olet vahva, sinä olet upea nainen. Kaiken tämän jälkeen, paremmassa huomisessa, kannat itseäsi ylpeänä ja itsevarmana, tiedät kuka olet ja mistä sinut on tehty.

Rakkaudella, Mafalda

Sydänjää kirjoitti...

MInäkin ajattelin tästä, että samoissa mennään. En vain osannut sanoa mitään. Parempaa huomista meille kummallekin!