tiistaina, toukokuuta 25

Välipäivänä

Aika etenee salakavalasti. Eilen joku täytti vuosia, ensi viikolla ollaan jo kesäkuussa. Opinnoista alkoi kesäloma ja tätä vauhtia seuraavat tunnit ovat ihan kohta jo käsillä. Elokuu on pian. On vaikeaa hahmottaa, mitä on tapahtunut tammikuussa tai mikä vei aikani huhtikuussa. Mitä teimme pääsiäisenä, kävimmeko ystävänpäivänä ulkona syömässä. Mihin katosi hiihtoloma?

Yhtä vaikeaa on ajatella ajallisesti eteenpäin. Kalenteri on täynnä merkintöjä, muistutuksia, kysymyksiä viikoksi eteenpäin, mutta sen jälkeen on vain tyhjää. Tiedän, että ei siellä tyhjää oikeasti tule olemaan, en vain pysty jäsentämään asioita niin pitkälle. Loman suunnittelu, tulevien häiden miettiminen, polttarit, työasiat, koulu... Minun pitäisi tehdä pitkällisempiä suunnitelmia ja aikatauluttaa, priorisoida asioita siten, että kaikista tekemättömistä asioista muodostuisi valtavan vuoren sijaan kumpuileva polku, jota etenemällä pääsen kohteesta A kohteeseen B, saavutan tavoitteita ja risteyksiä ja pystyn myös jättämään jotain taakseni. En nimittäin voi kulkea montaa polkua kerrallaan.

Alkuvuoteni ja kevääni on ollut raskas. Työssä se on tarkoittanut myllerryksiä, tunnekuohuja, itsensä likoon laittamista ja vastuunkantoa, joka on alkanut nöyrimmästä nöyrtymisestä. Hiljalleen pääsen sen tunteen ja kokemuksen yli, pitkään olen ollut jumissa, lamaantunut ja paniikissa. Ahdistun vieläkin sekunnin sadasosassa, mitä työasioihin tulee, mutta pääsen siitä jotenkin jo yli. Opinnoissa pääsin alkuvuonna hyvään alkuun ja kirimään rästejä kasaan. Nyt, kun luennoista alkoi loma, huomaan, että rästejä on aikaisempaa enemmän. Kurssit ovat vaihtuneet, osa pysyneet samana. Sama aikataulutus ja suunnittelu on siis edessä tulevalle lukuvuodelle, vielä entistä vakavammalla asteella, sillä minun pitäisi alkaa valmistumaan. Täytyisi suunnitella ja etsiä opinnäytetyöpaikka ja ottaa härkää sarvista ja siinä samalla kuroa muut kiinni.

Loppukevät yllätti pysähdyksellä. Vuoden takaiset tapahtumat liittyen raskauteen, sen etenemiseen, keskenmenoon ja sen konkrettisiin tapahtumiin psyykkisesti ja fyysisesti olivat suurempi asia käydä läpi kuin kuvittelin. Muutamien viikkojen ajan olen ollut kuin sumussa, elänyt läpi niitä päiviä, hetkiä, tunnelmia ja kokemuksia uudelleen. Juossut mielessäni läpi tunteiden käsittämättömän kirjon ja yrittänyt sen ohella hengittää, nukkua ja jaksaa nostaa päätä ylös. Olen tehnyt kymmeniä välikuolemia, romahtamisia, kieriskellyt itsesäälin aallokossa, syyttänyt sormellani maailmaa, haukkonut happea.

Olen pitkään ollut niin hiljaa. Olen tovin kasannut ja sulatellut, käännellyt ja pureskellut, sylkenyt, oksentanut ja niellyt asioita sisälläni.

Nyt, kun puhdistava sade on raikastanut ilman ja maailman vihreys tainnuttaa pölyn ja tunkkaisuuden, on minunkin helpompi olla. Olen pitkästä aikaa puhunut. Olen itkenyt salaa, olen itkenyt julkisesti ja ollut hiljaa kainalossa ja tullut rakastetuksi, kannetuksi. Olen purkanut pahaa mieltäni ja kertonut siitä. Olen oppinut, että pelkkä kysymyksien esittäminenkin helpottaa, vaikka ikinä ei vastausta tulisikaan.

Olen edennyt olemiseni ja suruni kanssa seuraavaan vaiheeseen. Sellaiseen, jossa ei enää ole mitään menetettävää. Josta voi vain nousta ylöspäin, omilla ehdoillaan, omilla voimillaan, juuri niin kuin haluaa.

Pidän siitä, että en suunnittele asioita pidemmälle kuin viikoksi. Pidän siitä, että vaihtoehtoja ja valintoja on auki. Pidän siitä, että voin suunnitella tekemiseni ja että voin myöskin niitä lykätä ja siirtää, jos siltä tuntuu.

Pidän siitä, että nyt, ainakin hetken verran, minulle itselleni riittää suoriutuminen siitä, mistä aita on matalin. En jaksa enkä halua yrittää yhtään ylimääräistä. Elämäni on, asian kuin asian suhteen, suorittamista ja hyväksytyksi tulemisen hakemista, joten tuntuu äärimmäisen hepottavalta pystyä olemaan näin.

Jättämällä asiat ilmaan.
Hautumaan mieleen.
Siirtämään, unohtamaan ne tyystin.

Keskittymään olennaiseen ja pyrkimään siihen, että elämässä on mukavia ja kivoja asioita.

Elämään tässä hetkessä.

2 kommenttia:

Katjusha kirjoitti...

Täällä kanssa ihanan iloisia tunnelmia. Kiva että olet päässyt taas pinnalle. Mutta kyllä siellä aallon vietävänäkin saa olla, jos näin on.

Anonyymi kirjoitti...

Niin - CARBE DIEM - koska ainut mitä meillä on on nyt! Minulla kiire ja vouhotus meinasi loppua täyspysähdykseen 120 km/h vauhdista. Ohut ja hauras ja arvokas on elämänlanka!

-Valkyyria