keskiviikkona, maaliskuuta 24

Puristuksessa

En päässytkään vielä kuvattavaksi. Makaamaan putkeen, nakutuksen keskelle, kuuntelemaan pelottavia ääniä ja hoitajan ääntä kuulokkeista, metallilevyjen syliin. Sen sijaan kerroin, tulin naputelluksi joka puolelta, mitattiin refleksejä ja testattiin tuntoaistia, silmien liikettä ja yhdellä jalalla seisomista. Osasin kävellä hienosti viivaa pitkin horjumatta ja sain sormet osumaan nenään silmien ollessa kiinni. On todistettu lääkärin toimesta, että jalassani ovat toimivat lihakset, käsissäni lihasvoima ja varpaissa tunto.

Kun alansa osaaja, neurologi, esittää ensimmäiseksi kysymykseksi "onko sinulla ollut halvauksia?", sitä hiukan hätkähtää. Kun pyydän nopeaa pääsyä kuvauksiin pitkän ajan potemisen ja oireilun, parantumattomuuden ja minkään lääkkeen tai fysioterapian auttamattomuuden vuoksi, minulle kerrotaan, että pitäisi ajatella positiivisesti. Että olen jo 1,5 vuoden ajan kärsinyt kipua, josta ei ole minulle muodostunut selkeää lihasvoiman heikkenemistä, pysyvää tunnottomuutta tai puutuneisuutta eikä kertaakaan ole esiintynyt edes tilapäistä halvausta. Olen lääkärin mukaan hyvässä kunnossa suhteessa sairauteni historiaan.

Vaikka kolahtikin taas ja kovaa, olen onnellinen siitä, että tulin otetuksi tosissaan eikä asiaani vähätelty. Pääsen jonon ohi, mistä poden huonoa omaatuntoa. Kun ei niitä halvauksiakaan ole edes ollut.. Silti, en jaksaisi odottaa enää yhtään. En yhtään veikkausta ja arvausta, diagnoosin vaihtelua, odottamista, levon kautta parantamisen yrittämistä, kivuliaita liikeharjoitteita lääkärin tekemänä, itkukohtauksia asiasta keskusteltaessa.

Pelkään sitä, mitä saattaa löytyä. Ja pelkään, että mitään ei löydy.

Osuva kuvaus elämästäni, jossa ei milloinkaan ole oikein hyvä olla. Vaikka pitäisi osata suhteuttaa, ajatella rakentavasti ja olla iloinen siitä, että 32-vuotiaana ei vielä halvauksia ole ollut.

2 kommenttia:

Mafalda kirjoitti...

Anteeksi mutta minua naurattaa tuo viimeinen lauseesi =D Kaikenlaisista asioista sitä pitääkin muistaa olla kiitollinen :)

Poplar kirjoitti...

Niinpä! Niin muakin jo naurattaa, vaikka vastaanotolla tuo kysymys ja aihe hätkähdyttikin aika lailla.

Hyvä esimerkki vaan siitä, että miten asiat voi aina ajatella kahdella eri tavalla ja miten siellä pohjamudissakin rämpiessä pitäisi muistaa se, että elämässä on NIIN paljon asioita, joista voi ja tulee olla kiitollinen.

Vaikka käsi on yhtä kipeä kuin ennenkin, ei olo ole enää niin sairas kuin aiemmin. Mietin koko ajan tuota halvaantumista, ja kun suhteutan oman oloni siihen, tajuan, että ei mulla ole vielä mitään hätää. Vähän samaa koitan lapsettomuudenkin suhteen nyt ajatella; olen kerran tullut raskaaksi, joten se ON mahdollista, vaikka vaikeaa onkin.