sunnuntaina, maaliskuuta 21

Viikolla 12

On tarkoitus pitää talvilomaa. Ihan ansaittua, luvallista, sallittua poissaoloa työstä, jonka suhteen ei pitäisi olla mitään selittelemistä. Näin sunnuntaina, alkavan viikon ja alkavan loman kynnyksellä, en koe kuitenkaan olevani erityisemmin lomalla. Mieli on kovin täynnä, väsymys painaa ja jännityksen mukanaantuoma ja eteenpäin potkiva stressi pitää otteessaan tiukasti.

50 kilometrin päästä on varattu alkuviikoksi mökki, jossa saa sytyttää takan, paistaa sisällä makkaraa, juosta hangessa ja jäällä yllinkyllin kilpaa koiran kanssa, pilkkiä, tehdä puutöitä, lämmittää rantasaunan puilla, hakata puoliksijäätynyttä avantoa auki ja vierailla ulkovessassa, lennättää lennokkeja ja koittaa hiihtämistä. Voi jestas, miten kivalta ja hyvältä se kuulostaakaan! Loppuviikon ohjelmaan kuuluu koulua toisessa kaupungissa kahtena päivänä, mahdollisesti pulkkamäkipäivä syömisine ja juomisine kipeitä pyllyjä parannellen tuttavien kanssa ja ruuanlaittoa.

En silti ole kovin innostunut, vaikka syytä olisi. Haluaisin heittäytyä hetkeksi, luvan ja sallimuksen tukemana, ihan eri maailmaan, mielentilaan ja tunnelmaan, onhan sentään loma! Se ei vain valitettavasti onnistu, minusta riippumattomista asioista.

Minun täytyy tehdä etänä töitä, sillä kuluneella viikolla möyhittiin työpaikalla asioita vielä enemmän uusiksi. Toimitusjohtaja laitettiin kotiin ja ensi viikolla tulevat Ruotsista ihmiset määrittelemään meille uuden väliaikaisen johtoryhmän ja muille toimihenkilöille uudet vastuut. Täytyy lähettää selityksiä ja selvityksiä lahden toiselle puolelle, pitää puhelinpalaveria ja ainakin yhtenä päivänä mennä töihin. Jännittää, pelottaa, kiinnostaa ja samalla haluaisin juosta lujaa ja täysillä huutaen karkuun, heittää hanskat tiskiin ja jäädä kotiin.

Piti pyytää erikseen lupa jo aiemmin sovitulle lomalle, selittää loman merkitystä ja suostua kompromisseihin töiden tekemisestä loman aikanakin.

Ensi viikolla menen myös magneettikuvauksiin. Se on hyvä asia, vaikka samalla onkin kamalaa. Jännitystä ja pelkoa ei auttanut eilen katsottu dokumentti olkapääleikkauksesta eikä kuluvan viikon aikana pahentunut kipu ja oireilu. Olen ihan varma, että lopulta päädytään leikkaukseen ja uskon, että niitä leikkauksia tulee todennäköisesti kaksin kappalein sekä niskaan että olkapäähän.

Sitä saa mitä tilaa, mutta miksi siltikin asiat menevät liian kovaa ja liikaa yli? Miksei kohtuullisuutta enää ole vaan on olemassa vain joko-tai. Kun kaipasin haasteellista työtä ja uusia asioita tehtäväksi, sain sitä, mutta ilman rajoja ja vastuunkasvun loppumista. Kun kaipasin apua kipuihin ja oireisiin, sain sitäkin, mutta sillä tiedolla ja toteamuksella että rikki on ja pysyy. Kun kaipasin myöhässä ollutta kiertoa, raskausoireita, sain senkin, mutta ymmärryksellä siitä, että kyseessä ei ollut raskautuminen vaan kropan toimivuuden heikentyminen ja mahdollisuuksien huonontuminen entisestään. Kun halusin loman ja lomalle tekemistä, sain senkin, tosin erilaisena kuin kuvittelin.

Jos haluankin päättäväisesti mennä töihin, tehdä työni hyvin, olla rakentava ja korjata asiat kuntoon, pistetäänkö minutkin pihalle?

Jos alkaisin haluamaan kaaosta, paniikkia, stressiä, masennusta, surua, itkua ja ahdistusta, saisinko nekin, mutta käänteisinä?

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voi muru, kunpa jonkinlainen tasapaino löytyisi pian.

-Valkyyria

Purkkihiiri kirjoitti...

Mulle tuli mieleen lause "ole varovainen siinä mitä toivot, sillä voit saada sen" - ja se, että aina pitäisi siksi tarkkaan määritellä mitä haluaa. Jos toivoo punaista autoa, voi saada sen, mutta jos ei määrittele merkkiä tai auton kuntoa, voi saadakin toimimattoman Ladan Ferrarin sijaan! =D

Noh, tää menee hörhöpuolelle, mutta itse olen usein sen verran taikauskoinen että määrittelen toiveeni tosi tarkkaan ettei mikään menisi pieleen. Älä siis toivo kaaosta ja paniikkia sun muuta ikävää vaan kivoja asioita juuri niine määritelmineen kuin nauttisit niistä! =)