Soitto

Yhtä tylyä kuin ennenkin, kiire ja stressi päällä. Jännitin, pelkäsin, perustelin ja kerroin. Pystyin olemaan itkemättä, en romahtanut, en menettänyt malttiani enkä jäänyt sanattomaksi. Uskalsin, selvisin kunnialla.

Nyt. Odotan postia, odotan lähetettä kontrolliin. Odotan tulevaa uutta aikataulua, jota saan taas alkaa jännittämään. Arvuuttelemaan ja pelkäämään. Toivomaan, että sitä aikataulua ei ikinä tarvitsisi noudattaa eikä siihen sitoutua. Ja vaikka tiedän, että voin taas asiaa lykätä, siirtää ja peruuttaa, en haluaisi tehdä sitäkään. Hiljalleen se ajatus muuntuu. Sama toive ja haave edelleen, mutta painotus on jo hiukan eri. Kiire ja vaade painaa mieltä, mutta koen jo hiukan lempeyttä itseäni kohtaan. Tiedän, olen vanha, niin minulle kerrotaan. Aikaa kuitenkin vielä on, niin koitan ainakin itselleni uskotella.

Edellisen lykkäyksen jälkeen olo helpotti, nyt on paha ja kamala olla. Olen niin huono ja surkea. Epäonnistunut, heikko, väsynyt ja surullinen. Kaipaan ja tahdon enkä kuitenkaan lähde leikkiin mukaan. Luovutan, olen pelkuri. Rikki ja viallinen, maho. Vajaa ja tyhjä, eloton ja zombie. Ontto, hauras ja turha. Riesa ja vaiva.

Syyllistän, suren, inhoan itseäni. Kammoksun läheisyyttä ja välttelen katsetta. Pelkään tuomiota, mitä minuun kohdistetaan. Tiedän vain sen, jossain syvällä sisimmässäni, että nyt en jaksa enkä halua tähän leikkiin lähteä mukaan. Samalla pelkään, että se tunne jää pysyväksi, että puolen vuoden päästä koen vielä samoin. Ja jos se jää, miten voin yksin sellaisen toteamuksen tehdä? Miten voin luovuttaa ja jättää toisen vaille mahdollisuutta haaveeseen, miten voin ikinä enää tulla hyväksytyksi tai rakastetuksi? Miten pääsen tasapainoon itseni kanssa, jos tunteellani on niin kova hinta?

Miten tämä on näin vaikeaa?