maanantaina, tammikuuta 11

Häivähdyksiä

Lapsuuteni nalle kuivuu saunassa. Se pestiin pesukoneessa, lämpimämmällä vedellä kuin viimeksi tuplahuuhteluainemäärällä höystettynä. Nalle muutti lapsuudenkodista omaan kotiin ja vuosikymmenten asustelu talossa, jossa poltetaan tupakkaa, on tehnyt tehtävänsä. Ohjelma kesti reilun tunnin, aika tuntui pidemmältä. Ei kuitenkaan tapahtunut kutistumista eikä hajoamista, mitä pelkäsin. Kuivuminen kestää pitkään, ainakin viikon, mutta sen jaksan odottaa.

Tarvitsen nalleni syliin viemään pahan mielen ja turvattomuuden tunteen pois.

*****

Päivä on kulunut palasia kasatessa. Kerätessäni kasaan historiikkia erikoiskuntoutuksen taustatiedoiksi olen käynyt läpi arkistollisen papereita. Viimeisiin vuosiin on mahtunut paljon asioita, jotka toki ovat vielä hyvässä muistissa. Kaikkien yksityiskohtien paljous ja niiden sisältö hämmästytti kuitenkin.

Sairaskertomuksia, B-lausuntoja, Kelan kuitteja, käräjäoikeuden posteja, todistuksia ja maksusuorituksia lääkäreille, vanhentuneita reseptejä, nimenmuutoslomakkeita, röntgen- ja magneettikuvia, terapiakuitteja ja terapeutin arvioita sekä kotitehtäviä, päiväkirjoja, muistilistoja, post-it -lappuja ja loputtomia aloituksia uudelle uljaalle elämälle.

Päivä alkoi ilmoituksella esimiehelle sairaslomasta. Koko viikonloppu ja viime yö on kulunut ahdistuksen kanssa päättämättömyydestä siitä, menenkö töihin vai en. Aamulla, kellon soidessa, kaikki oli selvää ja ilmoituksenteko meni lopulta hyvin. Tuskailuni, itkemiseni, ahdistumiseni ja hanskojen heittämisen kehään kanssa kuluneiden päivien aikana olen koko ajan tiennyt sen, että en mene töihin. Syyllisyydentuntoni ei kuitenkaan ole jättänyt minua rauhaan, omatuntoni kolkuttaa niin lujaa etten mitään muuta enää kuule, vetvon vaihtoehtojen kesken aivan viimeiseen pisteeseen saakka, kunnes äärimmäisen häpeän vallitessa ilmoitan että en tule. En pysty.

*****

Olen alkanut kaivaa menneisyyden asioita esiin. Etsin muistoja ja piirteitä siitä ihmisestä, joka joskus oli omimmillaan omassa itsessään. Olen aina ollut tuuliviiri jaksamiseni ja itsetuntoni suhteen, mutta tietyt asiat ovat kulkeneet mukanani läpi ajan ja tuulen. Ne ovat olleet taas hukassa.

Kirjoitan ja luen. Hankin kirjoja, kirjapinoja, odottamaan valmiiksi hyllyyn niitä hetkiä, jolloin voin hyvällä omallatunnolla, perustelulla tekosyyllä tai ihan vain muun maailman kiusaksi, heittäytyä johonkin toiseen maailmaan. Järjestelen kotona asioita paikoilleen. Teen suunnitelmia siitä, miten saan asunnosta minulle kodilta tuntuvan turvapaikan; mitä tänne täytyy ehkä hankkia, mitä siivota, mitä ommella ja siirtää, mitä viedä pois.

Vajoan omaan sisäiseen maailmaani. Luen ja haen tietoa asioista, analysoin, tulkitsen, kysyn ja etsin vastauksia. Käperryn sisäänpäin ja puhun entistä vähemmän. Mietin niin paljon, että aina välillä pääntungos helpottaa vain itkemällä suurimmat tunteet ulos. Koitan kirjoittaa, mutta olen vielä vaiheessa, jossa sanoja on miltei mahdotonta siirtää paperille. En osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin, tarpeeksi tyhjentävästi, jotta saisin riittävällä tasolla tunteeni kuvattua. Enkä voi vähempään tyytyä.

Hetkittäin ulkomaailman signaalit saavat minut hätkähtämään. Saippuasarja televisiossa, talitintti pihakuusessa, tyhjennetty tiskikone, kynttiläntuikkeet saunan lauteilla, muisto tähdestä. Itken paljon, pikaisesti, yllättäen, spontaanisti.

*****

Luovuttamisen teemassani olen päässyt aika pitkälle. Ihmisten kanssa tekemisissä oleminen vie voimat. Joululoman "jatko" sairaslomalla on nyt tarpeellista. Tosin, poden tästäkin huonoa omaatuntoa, sillä minun olisi pitänyt olla sairaslomalla jo ajat sitten ja kuitenkin ajattelen edelleen että en voi olla töistä pois. Ja nyt kun menin lääkäriin hakemaan apua, menin, koska olen elänyt sietorajani ääripisteeseen ja korjaus tilanteeseen on tultava. Minun on saatava itseni kuntoon. Menin sinne myös siksi, että tiesin, että saan sairaslomaa. Eikä minulla ole mitään mielenkiintoa mennä töihin. En tiedä, kumpi seikoista painoi lopulta vaakakupissa enemmän; väsyminen kipuun vai pelko töihinmenosta.

Mielenkiinto asioihin on kaiken kaikkiaan alhaalla. Seksi tuntuu pakotetulta. Syöminen ja suihkussa käyminen vaivalloiselta. Television ohjelmat ovat pelkkää riekkumista, uutisissa on vain negatiivisia asioita. Laskutkin maksettiin myöhässä. Pelkään, että luovutan kohta jo liikaa.

*****

Samalla tapahtuu toisaalla paljon. Olen keksinyt ideoita, uusia asioita, tekemisiä, tavoitteita, suuntia ja polkuja valittavaksi enemmän kuin pitkään aikaan. Olen ikäänkuin uudelleen huomannut, tajunnut, herännyt siihen, että kaikki elämäni asiat ovat minusta itsestäni kiinni. En ehkä voi vaikuttaa onnistumisen todennäköisyyteen ja toiveiden toteutumiseen, mutta voin vaikuttaa siihen, että edes yritän. Että vaihdan suuntaa, pidän puoleni ja teen puhumisen sijaan. Laadin listoja asioista, joita pystyn nyt tekemään ja teen toisia niistä, joita jatkossa voisin tehdä.

En vain tiedä, mistä löydän voimaa tähän kaikkeen?

*****

Olen jotenkin ihan hajallani. Levinnyt laajalle alueelle siten, että osieni yhteenkurova voima ei saa itsestään kerättyä minua taas ehjäksi. Poimin palasia sieltä ja palasia tuolta ja koitan jotenkin saada muodostettua itselleni kokonaiskuvaa siitä, mitä haluaisin ja voisin olla. Mitä olisi järkevä tehdä ja yrittää.

Minun täytyy eheytyä uudeksi eikä entisten osieni summaksi.

Pelkään omaa itseäni, omaa syrjäytymistäni, pelon lannistamaa tahtoa ja maan sisään vajonnutta itsetuntoa. Ahdistun siitä ajatuksesta, että en ehkä löydä rohkeuttani ja sitä jämäkkyyttä ja sisukkuutta, mitä minussa on. Tiedän, että minun pitäisi puhua enemmän. Tiedän, että minun pitäisi vaatia vähemmän. Tiedän, että olen kohtuuton, jyrkkä, ailahtelevainen, epävarma, kärsimätön.

Tiedän ja tunnen, että olen masentunut sellaiselle tasolle, että kohta ei vaihtoehtoja enää ole.

*****

Leijonanaaraan herättämiseksi eloon tarvitaan järeitä konsteja ja aikaa. Eikä maailman paras Nalle ole niistä ollenkaan vähäisin.

6 kommenttia:

EmmyAurora kirjoitti...

Juuri nyt on niin helppo samaistua tähän kirjoitukseesi monilta osin. Minäkin pelkään - itseäni, syrjäytymistä, lannistumista. *halaa*

Purkkihiiri kirjoitti...

Kaikki kirjoittamasi on niin tuttua, jopa yksityiskohtien lista. Minulta löytyy ihan kaikki samat jutut kotoa! =)

Olen myös ihan samanlainen mitä tulee saikuttamiseen: koen suurta häpeää ja syyllisyyttä jos olen kipeä (siis vaikka olisin kuumeessa ja flunssassakin!) ja joudun ilmoittamaan töihin että en pääse tulemaan. Vatkutan puheluita viimeiseen asti. Jossain vaiheessa myös pelkäsin syrjäytymistä yms. Mutta nyt kun olen ollut kolme vuotta (!!!) saikulla niin nyt vasta se elämä on alkanut! Olen tarvinnut kaiken tämän ajan itseni kokoamiseen, kun on riittänyt vihdoin voimia myös elämiseen, ei vain töissä selviytymiseen. Ja tietysti oikea psyykenlääkitys on auttanut hurjasti, kesti vain liian monta vuotta löytää sopiva lääke bipooni.

Vaikuttaa siltä, että tarvitset ja ansaitset nyt sairaslomasi - ja kirjasi! Kaikki voi olla itsestä kiinni silläkin tapaa, että lepää kun on levon aika. Ole armollinen itsellesi äläkä pelkää syrjäytymistä! =) Ei se tapahdu. Halaa Nallea ja kerää energiaa kaikessa rauhassa. Paljon voimia!!!

Anonyymi kirjoitti...

Toivon että saat tarvitsemasi ajan, tilan ja oikeat ihmiset eheytyäksesi. Parempaa alkanutta vuotta.

HopeinenSimpukka kirjoitti...

Kovasti jaksamista.
Mie olen nyt lomalla. Töissä sanoin, että jos mie en nyt saa lomaa, niin kohta olen sairaslomalla.
Vähän meinaan potea huonoa omaatuntoa, mutta sitte heitän sen ajatuksen seinään ja yritän nauttia.

Minusta on hienoa, että osaat pukea ajatuksesi sanoiksi, se auttaa varmasti prosessissa.

Valkoisia LumiAjatuksia ja KuuraOksaisiaPuita

Anonyymi kirjoitti...

Lupa tuntea (Kirjapaja, 2009)

"- - Miten vapautua elämää rajoittavista peloista? Miten tulla näkyväksi häpeän alta? Uskaltaisiko vihdoin myös iloita ja unelmoida?"

Anonyymi kirjoitti...

Aina joskus tunnen suurta tuskaa siitä, että olen lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Haluaisin palavasti kietoa sinut ystävyyden ja rakkauden huntuun niin, ettei kipu ja maailma voi sinua enää satuttaa, ettet murenisi lopullisesti. Suojaavan hunnun turvassa haavasi parantuisivat ja saisit rauhan eheytyä. Valitettavasti se taitaa kuitenkin olla niin, että vain sinä voit pelastaa sinut itseltäsi. Sinun on valittava ja kuljettava omaa polkuasi. Minä voin vain kulkea rinnallasi lyhdynkantajana, valonnäyttäjänä ja kertoa, ettet ole koskaan yksin.

-L