torstaina, joulukuuta 10

Pysähtynyt

Kello kulkee ohi,
varjo seinällä herää,
lämmittää tapetin,
hiipuu varjoksi listan alle.

Koivu vaihtaa väriään,
käpristää siipensä,
luopuu vanhoista taakoista
syntyäkseen uudelleen.

Havahduin viimaan,
sateen ropinaan.
Joku kertoi kesän tulleen,
lumi kasautui ikkunalaudalle keoksi.

Lehtipinot kasvavat salaa,
itsestään,
lahoavat alhaalta päin
kuin mitkäkin kelot.

Peilissä näkyy nainen,
joka hetken aikaa haukkoo henkeään,
huomatessaan hiusten venähtäneen,
ryppyjen lisääntyneen,
hartioiden kasaantuneen
ennen kuin vajoaa takaisin sadesumuunsa.

Elämä.
Ohitsekiitävä tähdenlento,
joka elävälle kuolleelle,
masentuneelle,
hetken aikaa saattaa tuikahtaa.

Jos sen vain huomaa.

***************************
Runotorstai.

3 kommenttia:

EmmyAurora kirjoitti...

Todella kaunis ja metaforainen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

Hyvä kuvaus.

Demetrius kirjoitti...

Hieno tunnelma runossa, pidin.