tiistaina, lokakuuta 20

Välissä

Asuntolan kylmä lattia paleltaa varpaita, vaikka on villasukat jalassa. Viileä ilma nostattaa vaivihkaa ihon kananlihalle. Mieli tekisi mennä peiton alle lämpimään, lakata värisemästä.

Mieli tekisi mennä peiton alle, lämpimään, unohdukseen, itkun keskelle, piiloon kaikelta ja kaikkia, piiloon omalta itseltä ja kadota höyhenten joukkoon. Luovuttaa yrittäminen. Luovuttaa ajatteleminen. Luovuttaa ihan kokonaan niin kauaksi aikaa, että tälle kaikelle löytyisi jokin järki. Maailma on hullunmyllyä, rikkoja silmässä, reikiä hampaissa, kipupiikki selässä, joka tainnuttaa ja lamaannuttaa. Eteenpäin menemisen tarmossani, kovan yrittämisen filosofialla, en saavuta mitään, vaikka juuri se saavuttaminen on tavoite.

Hien noustessa pintaan pitäisi jo tajuta lopettaa ennen kuin maitohapot kipuavat kyytiin.

Tekisi mieli huutaa ja rikkoa. Itkeä pää kipeäksi, hautautua kainaloon ja antaa muiden kantaa jos ovat kantaakseen. Ei mitkään maailman villasukat tai villapeitot saa oloani helpottumaan. Ei siihen pysty rikkominen, kiukuttelu, huutaminen tai protestit. On vain nieltävä, yritettävä ymmärtää ja jaksettava uskoa.

Olen yksin vieraassa kaupungissa koko viikon, asuntolassa joka ei ole koti, sängyssä joka ei tuoksu tutulle. Olen lomalla työstä ja suoritan koulua, kun minun pitäisi, ihan oikeasti, olla lomalla kaikesta ja olla suorittamatta yhtään mitään. Enkä pääse kainaloon suojaan.

Siirryn sängylle, peiton alle ja yritän unohtaa. Yritän aloittaa taas alusta ja olla vahva. Yritän, mutta en lupaa. Tämä laskelmointi, kropan ohjelmointi ja pilalle menneet toimenpiteet murtavat sydämeni. En jaksaisi enää itkeä.

Haluaisin lakata värisemästä.

3 kommenttia:

HopeinenSimpukka kirjoitti...

*Halaus*

Anonyymi kirjoitti...

Kuvailet niin hienosti tunteitasi, löysin niistä helposti omanikin. Kaikesta huolimatta voimia tähän päivään ja huomiseen.

EmmyAurora kirjoitti...

*halaa*