Aika menee nyt jotenkin ihan mieletöntä vauhtia etenpäin. Vuorokausi ei riitä mihinkään ja viikonloppu on kuin humahdus vaan. Viikonpäivät ja niiden numerot viuhahtaa ohi ja päivittäin joudun miettimään tovin, että missä mennään.
Tänään on keskiviikko ja lokakuu.
Työ mullisti kaiken. Olen niin hämilläni ja hämmentynyt muutoksesta. Päivittäin koitan organisoida ja aikatauluttaa asioita jotenkin järkevästi, jotta pääsisin jossain liikkeelle. Se on vaikeaa. Miljoona ajatusta ja biljoona kysymystä pyörii päässä ja kun kaikki vaikuttaa kaikkeen, en tiedä mistä lähteä liikkeelle.
Olen vielä iloinen ja energinen, vaikka hetkittäin olo on toivoton. Olen alkanut tajuamaan sen, että mitään valmista saati konkreettista ajatusta muutoksen läpiviennistä, ei ole olemassa. Olen ainut henkilö, joka voi asioita viedä etenpäin ja perustoja rakentaa. Olen saanut suuren vastuun ja ison luottamuksenosoituksen. Olen siitä mielissäni.
Menen ja teen, kysyn ja perustelen, delegoin. Jatkossa pitää delegoida lisää ja enemmän, samalla vaatia. Vielä tämä tuntuu hyvältä ja mielenkiintoiselta, toivon että muutaman kuukauden päästä ajattelen vielä samoin. Takaraivossani nimittäin kolkuttaa koko ajan, ihan taukoamatta, ääni, joka muistuttaa kahden vuoden takaisesta työuupumuksesta, niska-hartiaseudun kivuista, jotka ovat edelleen parantumatta sekä menneisyydessä sairastetusta vakavasta masennuksesta, josta olen selvinnyt hengissä.
Olen vahvempi nyt. Olen muuttunut ja oppinut, kahlannut läpi itsetutkiskelun suon. Uskon ja luotan itseeni, mutta tunnistan myös ne heikkoudet, joiden kautta saatan lipsahtaa. Tarkkailen itseäni alati.
Elämässä on niin paljon muutakin kuin työ. Päivien vilinässä ja pyörityksen keskellä olenkin tehnyt siitä oman, henkisen mantrani.
Työ on vain työtä eikä mikään asia maailmassa voita kainalon lämpöä ja puolison unista tuhinaa, suukkojen sadetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti