maanantaina, syyskuuta 28

Pysähdys

En pitänyt tämän päiväisestä lounasraviolista. Se ei maistunut miltään muulta kuin kuumalta purkkitomaattimurskalta. En pitänyt hoitajasta, joka taas kiukkuisena vastasi klinikalta. En pitänyt luottamusmiesten asenteista enkä siitä että dominokeksin väliin on tungettu mansikkaa. En pitänyt unohduksestani hakea postista kirjalähetystä, tekemättömistä housunpunttien lyhennyksistä enkä kivusta, joka yltyy ja puuduttaa taas sormenpäät. En pitänyt siitä että nopeatempoinen myrskytuuli meni ohi yhtä nopeasti kuin tulikin.

Sillä myrskynsilmässä on kaikkein tyyneintä. Kaikkein kauneinta katsella ympärillä melskaavaa maailmaa ja hetkeksi, ihan pieneksi sellaiseksi, irrottautua sen rytmistä.

Kaipaan rauhaa. Kaipaan sulaa sopua, mielihyvää, tyytyväisyyden hyrinää. Seesteisyyden lämpöä, joka voittaa koko maailman teet ja sympatiat. Sitä itseluottamuksen voimaa, mitä voi olla sillä hetkellä, kun oivaltaa, että kaikki on hyvin. Että kaikki, mitä ikinä on haaveillut, on tässä ja nyt.

Haluan niin paljon. Vaadin vielä enemmän, itseltäni. Kriittisyyden silmilläni hukkaan itseni maailmaan, josta teen hektisemmän kuin mitä se oikeasti on. Määrittelen rajoja, asetan tavoitteita, pelkään kritiikkiä ja olen armoton heikkouksilleni. Sallin tämän kaiken kyllä muille; ymmärrän ja hyväksyn puutteet ja heikkoudet ja kannustan kaikkia oppimaan omien rajojensa ja mahdollisuuksiensa voimin. Omilla ehdoillaan parhaansa yrittäen. Ja kun itse teen samaa, se ei minulle itselleni enää riitäkään. Ei ole ikinä riittänyt.

Olen 10 pisteen oppilas, kiltti tyttö, esimerkillinen alainen, sitoutuva esimies, uskollinen puoliso, suorittaja, tekijä, näkijä, vaikuttaja, kehittäjä.

Kotona, kynttilänvalojen keskellä istuessa, yhtään mitään tekiessä, on äärettömän lempeää. Muutamana päivänä olen pystynyt asettumaan hetkeksi moodiin, jossa ei mitään vaatimuksia ole. Olen vain. Työpäivän aikana odotan kotiinpääsyä; löysähousuja ja villasukkia jalkaan, tukka suttunutturalle, kahvia, mustikkarahkaa ja niitä kynttilöitä joka paikkaan. Halauksia, suukotteluja, märän koiran turkin tuoksua ja tuhinaa, kainalonkaipuuta. Kääriydyn sohvalle tilkkuviltin alle ja hykertelen mielessäni. Ehkä olen pistämässä päätäni piiloon muulta maailmalta ja luulen ettei toinen minäni sitä näe. Tiedän, että hetken päästä harmittelen hukattua aikaa, mutta juuri nyt tämä suorittamisen alasajo tuntuu oikealta. Kaivatulta ja tarvitulta.

Tuntuu syksyltä. Aavistan jo talven tulon, tunnen sen nahoillani. Tunnen sen hallan tuoksun, mikä aamulla jo hileisessä metsässä häilyy. Imen rauhaa voimakkaista väreistä ja varastoin niitä mieleeni. Ehkä tämä on minun tapani kerätä lehtivihreät talteen tulevia ankaria aikoja varten. Neljän seinän sisällä, muun maailman katseilta piilossa, minusta kuoriutuukin esiin romantikko, haaveilija, kikattelija, ajattelija, nautiskelija, eskapisti, unelmoija.

Pienillä asioilla on niin suuri merkitys. Itsensä kuuntelemisella ja armahtamisella on väliä. Lempiasioiden tekemisellä saa tarvittavan voiman eteenpäin menemiselle. Elämä on tässä ja nyt. Oikeasti en mitään enempää enää tarvitse, kaikki tämä on jo tarpeeksi. Ainekset yhden ihmisen onnelliseen elämään on jo olemassa.

Myrskyn silmässä, hiljalleen pysähtyen... niin hyvää ettei sanotuksi saa :)