torstaina, heinäkuuta 2

Jos

... kaikki olisi mennyt hyvin, olisin nyt 19 + 5 raskausviikolla, kävisin todennäköisesti rakenneultrassa näinä päivinä ja tuntisin pienen liikkeet vatsassa. Paino olisi varmasti jo hiukan noussut ja äitiysvaatteiden hankinta olisi ajankohtaista. Pikkuhiljaa alkaisimme hankkia tarvittavia asioita kotiin pientä varten. Isompi auto ostettiin tällä viikolla, farmarimalli. Ostoreissulla ainut asia, mitä mielessäni pyöritin ja silmieni edessä näin, oli arviointi siitä, millainen turvaistuin etupenkille sopisi ja mahtuuko koira takaosioon minun istuessa takapenkillä ja vauvan ollessa edessä isänsä kanssa.

Sen sijaan vietän aikaani netin foorumeilla lukien muiden kokemuksia ja odottamisen odottamisen edistymistä. Kadehdin odottavia, myötäelän epäonnistumisia ja jännään piinapäiviä. Väliin kirjaan omia kommentteja, mutta pidättäydyn varsin kohteliaasti pääosin sivussa. En uskalla päästää irti ja jäädä noiden sivujen vangiksi. Olen myös löytänyt sivuston, jonne voi kirjata kaiken mahdollisen kehontoiminnan ylös ja sitä kautta ajoittaa ja seurata hedelmällisten aikojen saapumista. Ei, tähän hommaan en myöskään ala, sillä ajatus raskautumisesta on nyt jo liian vahvasti mielessä. En tahdo elää lämpömittareiden ja taulukoiden kanssa.

Lainaan kuitenkin kirjastosta kirjoja keskenmenosta ja kaivaudun peiton alle niitä lukemaan. Jokainen työpäivä ja töihinlähtö kiukuttaa, sillä aikataulua sieltä poispääsemiselle ei enää ole. Kun kesälomat on pidetty, ainoa odottamisen arvoinen asia on seuraava loma ja sen ajankohta. Jos olisi käynyt hyvin, pääsisin äitiyslomalle jo reilun kolmen kuukauden päästä ja elämä muuttuisi aivan toisenlaiseksi.

Sen sijaan, keskenmenon alkamisesta on kulunut kohta kahdeksan viikkoa. Tiedosta pienen kuolemasta on kulunut kohta yhdeksän viikkoa. Hetkestä, jolloin kirppu on menettänyt voimansa ja menehtynyt, on ehtinyt kulua jo 11 viikkoa. Se tekee noin 2,5 kuukautta. Niin kauan on kulunut siitä, kun olen ollut oikeasti raskaana. Mihin tämä aika menee? Tuntuu kuin se olisi ollut eilen, niin pinnassa kaikki vielä on...

Nyt olen selvinnyt pissatulehduksesta ja kummastelen kehoni toimintaa. Ehkä olen lukenut liikaa foorumeita... mutta oireilen jotenkin kummallisesti. Mistä sitä kuitenkaan tietää, millaiseksi kierrot nyt muodostuvat ja miten raskaus ja lääkkeellinen tyhjennys kehoa vielä sekoittavat! Parempi vaan olla ajattelematta yhtään mitään. Varsinkaan, kun en ole aiemmin oireitani ja vaivojani mitenkään seurannut, saati kirjannut ylös myöhemmin mietittäviksi.

Puhutaan paljon tjottailusta ja yrittämisestä. Odottamisen odottamisesta. Olen ollut tällä polulla jo mielestäni niin kauan ja siltikin olen näissä asioissa ihan ummikko. Muutama viikko sitten vasta opin asioita liittyen limoihin ja lämpöihin. Keskenmenon jälkeen on ensimmäiset kuukautiset jo tulleet ja niiden alun myötä päätin toista kertaa elämäni aikana käyttää ovulaatiotikkuja, jotta pääsisin kroppani toiminnasta hiukan kärryille. Ensimmäisellä tikutuskerralla viime keväänä tuli plussa, joten kovin taikauskoisena koitan ylläpitää positiivista mielialaa parhaillaan. Tikkujen kanssa pelaaminen tuntuu vaan niin kömpelöltä ja seksin ajoittaminen niiden mukaan liian suunnitellulta. Limoja ja lämpöjä en ala edes miettimään, niin hankalalta ja stressaavalta se elämä kuulostaa! Mies on aidosti asioista kiinnostunut ja innostuu kovin noista tikuista; koittaa insinöörimäisellä ajatusmaailmallaan ajoittaa "peittojen heiluttelut" niin että tulisi poikia rakentamaan lennokkeja :) Toisaalta, ihan yksi ja sama minkään tikuttelun suhteen, meillä peitot heiluu ahkerasti muutenkin.

Kai tämä sitten on sitä yrittämistä. Nyt. Olen jotenkin tiedostuneempi asiasta. Koen sen voimallisemmin. Kaipuu ja halu, ennen kaikkea halu, raskautumiseen ja lapseen on nyt niin paljon vahvempi ja todellisempi kuin ennen kokemusta keskenmenosta. Minä tiedän, että tämä on asia, mitä todellakin haluan! Koitan opetella toimimaan oikein niin, että asia ei paisu härkäseksi ja valtaa jokaista mielen sopukkaa läsnäolollaan. Elämässä täytyy olla muutakin, vaikka lapsen saaminen on juuri nyt se suurin toive meillä kummallakin.

Kokemus lapsettomuudesta on niin syvällä sisimmässä, että sen aiheuttama pelko ja itsearvostuksen lasku ei enää juuri hetkauta. Vaikka välillä ravisuttaa ja hetkauttaa liiaksikin; kyllä sitä itketään ja ollaan maailman laidalla, mutta elämää ravisuttavalla tavalla ei enää tarvitse. Kokemukseen ja ajatukseen lapsettomuudesta on jo hiukan kasvanut sisälle. Olen edelleen lapseton ja hoidot jatkuvat, mutta jokin on aiemmasta muuttunut. Lapsettomuuteni sisältää enemmän kauhua, sillä pelkään, että en ikinä enää saa takaisin sitä tunnetta ja onnea, mitä minulla hetken aikaa jo oli. Samaan aikaan se pehmenee, pyöristyy, muuttuu joustavammaksi; olen lapseton, mutta olen ollut raskaana. Minun ON mahdollista tulla raskaaksi ja vielä ihan ilman hoitoja, lääkäreitä ja toimenpiteitä.

Jos en olisi saanut keskenmenoa, en olisi näitä ajatuksia ja kokemuksia käynyt läpi. Olen rikkaampi vaikka samalla niin tyhjä. Niin tyhjä, etten osaa sitä kuvailla. Niin tyhjä, että suodessani hetkenkin enemmän ajatuksia sille, tukehdun ja maailmani romahtaa.

Jos vielä joskus?

5 kommenttia:

Anniina kirjoitti...

Kirjoitat kauniisti.
Omasta keskenmenosta on aikaa vuosi ja viisi kuukautta, mutta muistot pulpahtavat välillä pintaan niin tuoreina että tuntuu kuin se olisi ollut eilen. Sitä kipua ja menetystä kantaa aina mukanaan, mutta sen kanssa oppii elämään... arpia oppii katsomaan hyödyllisinä, jotakin opettaneena ja antaneena. Mieluusti kuka tahansa jättäisi moisen elämänkoulun oppitunnin väliin, mutta kun ei annettu valita, on pakko kääntää asia voitoksi. Voitoksi ja voimaksi.

Puoli vuotta keskenmenon jälkeen meillä tärppäsi uudelleen. Se puoli vuotta tuntuu jälkeenpäin ajateltunakin vielä ihan ikuisuudelta: siinä ehti käydä läpi loputtoman tunteiden kirjon. Alkuun oli aika kun halusin äkkiä uudelleen raskaaksi, takaisin onnelliseen olotilaan. Sitten tuli väsymys koko asiaan ja nimenomaan tuohon yrittämiseen, sen jälkeen tuli väliaika kun puhalsimme pelin hetkeksi jäähylle. Sitten huomasin olevani raskaana.

Toivon sydämeni pohjasta teille omaa lasta, onnistumista mahdollisimman pikaiseen tässä projektissa. Tyhjä syli voi olla kipeän ja viiltävän tyhjä, eikä siihen kipuun auta kuin yksi lääke. Voimia, onnea matkaan ja kovasti jaksamista! Sekä hurjasti halauksia.

Mafalda kirjoitti...

Hei! Kiitos vierailuista blogissani :)

Minä olisin viikolla 17+jotain, jos raskaus olisi ollut normaali... :(

Kirjoitat hyvin ja täyttä asiaa. Tukehtuminen on täälläkin ollut lähellä monta kertaa, viimeksi eilen illalla.

Aurinkoa kesääsi!

EmmyAurora kirjoitti...

Kirjoitat kauniisti. Voimia haluan sinulle toivottaa ja haikaran kosketuksia.

Lumituuli kirjoitti...

Ihan kuin minun suustani! Olen ihan ymmälläni, kun luen omia ajatuksiani jonkun toisen blogista. Itse olisin varmasti aikalailla samoilla viikoilla, odottelisin innoissani äippäloman alkua (=töiden loppua), saisin elää pilvilinnoissa, tehdä hankintoja, mutta kohtalo päätti toisin.. Niin surullista kuin se onkin.
Ihan liikaa on jo minusta joudutta odottamaan, mutta odottaminen jatkuu edelleen.. Kroppani ei ole selvinnyt ihan täysin tyhjennyksestä, saas nähdä tuleeko se koskaan enää ennalleen..

Kovasti voimia, toivotaan, että se aurinko paistaa myös meillekin!

Poplar kirjoitti...

Kiitoksia kommenteistanne :)

Meitä on aika monia saman asian kokeneita ja on hyvä tietää ja huomata, että en ole ajatusteni ja tunteideni kanssa yksin.