Kaivoin kirjan esiin ja taitoin puhtaan sivun auki.
Kynästä oli lyijy loppu, kumipää purtu
viimeinen merkintä vuosi sitten,
sitä edellinen vuosi aiemmin.
Mitähän tässä välissä on tapahtunut?
Pyöritän, raaputan, arastelen.
Haen sopivaa asentoa kädelle.
Miten aloittaa... Mistä?
Olen niin täynnä tunnetta että hajoan!
On pakko kirjoittaa, pakko suoltaa se kaikki epämääräisyys
sekavina riveinä
ajatusten kaaoksena
koukeroina, ahdistuneena suttuna
itkuna, pelkona, kauhistuksena, lohduttomuutena
piirustuksin ja grafiikkana
sivusivulta muuttuvana käsialana
mielentilan mukaan
ajatuksista, sisuksista, oravanpyörästä, mielestä pois.
Minusta ulos.
Pois!
Ei synny taidetta, ei. Ei lukemisen arvoista asiaa.
En itse kehtaa edes vilkaista.
On vaan pakko
muuttaa tunne sanoiksi,
kirjata paperille epämääräisyyden konkretia,
huokaista,
sitten levätä.
Tasaantua ja taas aloittaa.
Järjestellä paloja alkuun edes oikein päin,
jossain vaiheessa koota kasaan,
lähteä liikkeelle.
perjantaina, kesäkuuta 26
torstaina, kesäkuuta 25
Avaruuden laidalla
Hengitän ja hengästyn. Pidättelen, kuulostelen. Ahmin silmilläni kaikkea mahdollista muistiin tallennettavaksi, myöhemmin pohdittavaksi, sulateltavaksi, haluan huomata, ehtiä rekisteröimään, havaita ja liikuttua kaikesta mahdollisesta mitä on. Hengitän elämää koko kehollani. Puristan voimani sen onnistumiseksi ja haluan sulautua, kadota kaikkeuteen. Hajota sirpaleiksi ja syntyä uudelleen, muuttua nurmeksi ja palata takaisin.
Olen jonkin suuren kynnyksellä. En osaa selittää, mitä se on ja miksi tässä seison. Mistä tämä tunne tulee. Tunnen vain niin. Olen paljas, alaston, auki ja halki. Samalla kuitenkin niin käpertynyt, kasassa ja suljettu. Huomaan niin paljon ja silti suljen silmäni ja käännän pään, kieltäydyn. Pelottaa. En uskalla, en rohkene ja samaan aikaan minua piinaa halu olla jo menossa, olla jo ehjä ja perillä. Pakahdun ja liikutun kaikesta niin, että menen, laulan ja tanssin salaa mielessäni samalla kun suren samaa kaikkeutta.
Muiden läsnäollessa olen edelleen kuoressani. En pysty olemaan vielä aito enkä läsnä edes itselleni, sillä en ole ehjä. Tarvitsen aikaa ja keskittymistä. Työ, parisuhde ja läsnäolo toisille häiritsee. Haluaisin sulkea muun maailman hetkeksi pois ja vaan keskittyä itseeni. Matkustamaan sieluni keskelle, selvittämään rajoja ja tuntoja ja palaamaan sieltä takaisin uudelleen kasattuna ja heränneenä. Aistit herkistettyinä.
Tunnen ja aavistan, tiedän, että olen palaamassa takaisin juurilleni. Takaisin siksi ihmiseksi, joka olen aina sisimmältäni ollut ja josta olen ylpeä. Siksi ihmiseksi, joka haaveilee ja on luova. Siksi ihmiseksi, joka aina jää arjen ja muiden tarpeiden alle ja hukkaa itsensä matkalla seuraavaan päivään. Tällä kertaa kyse on kuitenkin uudesta ja erilaisesta kasvusta; sellaiseksi ihmiseksi silmuuntumisesta, joka on aikaisempia kuoriutumisia vahvempi. Aikuisempi ja samalla enemmän lapsensieluinen kuin koskaan.
Mitenkähän tällä kertaa selviäisin tulematta tallotuksi? Mitenkähän malttaisin olla ja odottaa, kasvattaa kärsivällisyyttä ja olla itselleni armollinen? Mitä päätöksiä minun täytyy tehdä, millaisia uhrauksia kasvuni vaatii? Miten tulen vahvaksi?
Silmät kiinni en aio hypätä, vaan suunnistan luottotähtieni mukaan. Siitä on hyvä aloittaa.
Olen jonkin suuren kynnyksellä. En osaa selittää, mitä se on ja miksi tässä seison. Mistä tämä tunne tulee. Tunnen vain niin. Olen paljas, alaston, auki ja halki. Samalla kuitenkin niin käpertynyt, kasassa ja suljettu. Huomaan niin paljon ja silti suljen silmäni ja käännän pään, kieltäydyn. Pelottaa. En uskalla, en rohkene ja samaan aikaan minua piinaa halu olla jo menossa, olla jo ehjä ja perillä. Pakahdun ja liikutun kaikesta niin, että menen, laulan ja tanssin salaa mielessäni samalla kun suren samaa kaikkeutta.
Muiden läsnäollessa olen edelleen kuoressani. En pysty olemaan vielä aito enkä läsnä edes itselleni, sillä en ole ehjä. Tarvitsen aikaa ja keskittymistä. Työ, parisuhde ja läsnäolo toisille häiritsee. Haluaisin sulkea muun maailman hetkeksi pois ja vaan keskittyä itseeni. Matkustamaan sieluni keskelle, selvittämään rajoja ja tuntoja ja palaamaan sieltä takaisin uudelleen kasattuna ja heränneenä. Aistit herkistettyinä.
Tunnen ja aavistan, tiedän, että olen palaamassa takaisin juurilleni. Takaisin siksi ihmiseksi, joka olen aina sisimmältäni ollut ja josta olen ylpeä. Siksi ihmiseksi, joka haaveilee ja on luova. Siksi ihmiseksi, joka aina jää arjen ja muiden tarpeiden alle ja hukkaa itsensä matkalla seuraavaan päivään. Tällä kertaa kyse on kuitenkin uudesta ja erilaisesta kasvusta; sellaiseksi ihmiseksi silmuuntumisesta, joka on aikaisempia kuoriutumisia vahvempi. Aikuisempi ja samalla enemmän lapsensieluinen kuin koskaan.
Mitenkähän tällä kertaa selviäisin tulematta tallotuksi? Mitenkähän malttaisin olla ja odottaa, kasvattaa kärsivällisyyttä ja olla itselleni armollinen? Mitä päätöksiä minun täytyy tehdä, millaisia uhrauksia kasvuni vaatii? Miten tulen vahvaksi?
Silmät kiinni en aio hypätä, vaan suunnistan luottotähtieni mukaan. Siitä on hyvä aloittaa.
keskiviikkona, kesäkuuta 17
Töissä
Olen jotensakin nukahtanut. Aika kuluu hitaasti enkä kykene jäsentämään ajatuksiani päässä. Olen tekevinäni töitä. Selaan nettiä, haen tietoa ja linkkejä eri hakusanoilla ja etsin ideoita ja kokemuksia, joita voisin toimintaamme ja tekemiseemme ehdottaa. Myydä ne johdolle läpi. Taitaa olla ihan turhaa tekemistä; kunhan kehittelen ja mietin, suunnittelen ja todennäköisesti teen itseni naurunalaiseksi ideoitani julkistaessa ääneen.
On ainakin koitettu ja yritetty. Olla luovia ja innovatiivisia. Kädet kun ovat vapaat, rajoista ja toiminnan mahdollisuuksista ei vaan ole tietoa. Eikä työnkuvasta eikä siitä, mitä tällä koko toiminnalla halutaan hakea ja saavuttaa ja paljonko siihen aiotaan panostaa. Jääkö kaikki nykyiseen malliin kustannusten ja resurssien vähyyden perusteella ja jumiudunko vaan tuijottamaan näitä samoja exceleitä kuin nytkin.
Keksin itselleni väkipakolla tekemistä ja ajankulua. Tee työtä, jolla on tarkoitus?
On ainakin koitettu ja yritetty. Olla luovia ja innovatiivisia. Kädet kun ovat vapaat, rajoista ja toiminnan mahdollisuuksista ei vaan ole tietoa. Eikä työnkuvasta eikä siitä, mitä tällä koko toiminnalla halutaan hakea ja saavuttaa ja paljonko siihen aiotaan panostaa. Jääkö kaikki nykyiseen malliin kustannusten ja resurssien vähyyden perusteella ja jumiudunko vaan tuijottamaan näitä samoja exceleitä kuin nytkin.
Keksin itselleni väkipakolla tekemistä ja ajankulua. Tee työtä, jolla on tarkoitus?
tiistaina, kesäkuuta 16
Auringonpaistetta vesisateessa
Paradoksien maailmassa minullakin on suruni keskellä ollut hyvä päivä.
Näin esimieheni ensimmäistä kertaa neljään viikkoon ja hän muisti, että olen palannut lomalta takaisin töihin viime viikolla. Olin lounaalla hyvän ystäväni kanssa ja nähtiin vielä illemmallakin. Kotona koira sai Suuria Onnellisuuskohtauksia saadessaan eteensä kulhollisen höyryävää haukkujen puuroa raejuustolla ja matokuurilla höystettynä.
Sateen ropina ikkunalaudalle lohduttaa.
Ikävöin puolisoa, mutta olen onnellinen hetkestä saada olla yksin.
Tarmon puuskassani ostin itselleni hemmotteluun pesu- ja puhdistusaineita, lainasin kirjastosta hyviä kirjoja, hankin muistikirjan ajatuksieni kaatopaikaksi ja sain postissa kotiin paketillisen raskaustestejä.
Pikkuhiljaa arsenaali, taistelutahto ja uskallus kasvaa. Onnistumisen haluni nousee astetta korkeammalle keskenmenon kokemuksen myötä.
Sateenkaaria odotellessa.
Näin esimieheni ensimmäistä kertaa neljään viikkoon ja hän muisti, että olen palannut lomalta takaisin töihin viime viikolla. Olin lounaalla hyvän ystäväni kanssa ja nähtiin vielä illemmallakin. Kotona koira sai Suuria Onnellisuuskohtauksia saadessaan eteensä kulhollisen höyryävää haukkujen puuroa raejuustolla ja matokuurilla höystettynä.
Sateen ropina ikkunalaudalle lohduttaa.
Ikävöin puolisoa, mutta olen onnellinen hetkestä saada olla yksin.
Tarmon puuskassani ostin itselleni hemmotteluun pesu- ja puhdistusaineita, lainasin kirjastosta hyviä kirjoja, hankin muistikirjan ajatuksieni kaatopaikaksi ja sain postissa kotiin paketillisen raskaustestejä.
Pikkuhiljaa arsenaali, taistelutahto ja uskallus kasvaa. Onnistumisen haluni nousee astetta korkeammalle keskenmenon kokemuksen myötä.
Sateenkaaria odotellessa.
lauantaina, kesäkuuta 13
Paluu
Olen tullut takaisin. Maasta, jossa ilmaa tihkuu kosteutta, iristen ja orvokkien tuoksua, vuorten seinämien kuminaa ja tuulen kuisketta havumetsien neulasten valtakunnassa. Olen tullut takaisin kotiin, jossa on tuttua ja turvallista, jonka sänky on maailman paras paikka lohduttautua ja piiloutua, jonka seinien sisällä voin olla juuri sitä mitä olen sillä mielialalla mitä sydämessäni kannan. Olen tullut takaisin työhön, joka kantaa yli arjen ja tuo päivääni rutiinin, viikkooni rytmin, mutta kaikessa tuttuudessaan ja hektisyydessään jättää minut kuitenkin lopulta tyhjäksi.
Olen tullut takaisin pohdintojen maailmaan. Olen palannut aikaan, johon kuuluu syvällinen itsetutkistelu, kriittisyys, itsesääli ja sadat vielä suljetut ovet, joista pitäisi oikeat osata, ja ennen kaikkea uskaltaa, avata. Jokin ympyrä on sulkeutunut ja sisimmässäni tiedän, että olen muutoksen ja kasvun kynnyksellä.
En enää ole se sama, joka vielä hetki sitten olin. En tiedä, mitä tällä hetkellä olen. Luulen osaavani määrittää paremmin, uudelleen, alusta alkaen sen, miksi haluan tulla. Mutta miten sinne pääsen.... en tiedä.
Osa minusta on poissa. Hyvässä ja turvatussa elämäntilanteessani olen uudella tavalla tyhjä ja rikki. Elän, näen, katson ja koen, mutta en pysty olemaan kokonaan ja ehjästi läsnä. Silmieni ja sanojeni välissä on näkymätön kalvo, koskettelematon muuri, joka eristää minut muusta maailmasta. Vastaan, nauran, itken ja olen hiljaa eikä mikään tunne tunnu silti täydeltä. Ei siten kuin ennen.
Kannan mukanani sanomatonta ja määrittelemätöntä taakkaa. Se luo turvaa, se lohduttaa, se on ystäväni, kun koitan nukahtaa, kun saan pienen hetken vain itselleni.
Olen tullut takaisin hetkeen, jolloin on pystyttävä hyväksymään. On koitettava ymmärtää, vaikka ei haluakaan. On pystyttävä antamaan anteeksi, on kyettävä luopumaan. On selvitettävä sielunsa jumi, jotta tunteet muuttuvat sanoiksi, sanat ääneksi ja kysymys vastaukseksi. On mentävä eteenpäin.
Olen palannut takaisin odottamisen odottamiseen sen mahdollistuttua eilisestä lähtien fyysisiltä puolin. Haluan ja toivon niin kovasti, olen malttamaton seuraavaan kertaan. Samalla ole tullut takaisin pelkojen, mörköjen ja ahdistuksen maailmaan enkä tiedä, miten jaksan asiaa taas käsitellä.
Osa minusta matkaa nyt tuulten, perhosten ja tähtien matkassa. Se on minussa aina mukana vaikka onkin poissa. Ja vaikka kuinka täydeksi, onnelliseksi, ehjäksi ja äidiksi itseni tulevaisuudessa tuntisinkin, tulen aina olemaan menetykseni verran vajaa.
Sylini ja sydämeni on aina oleva osaltaan tyhjä. Paluuta entiseen ei ole.
Olen tullut takaisin pohdintojen maailmaan. Olen palannut aikaan, johon kuuluu syvällinen itsetutkistelu, kriittisyys, itsesääli ja sadat vielä suljetut ovet, joista pitäisi oikeat osata, ja ennen kaikkea uskaltaa, avata. Jokin ympyrä on sulkeutunut ja sisimmässäni tiedän, että olen muutoksen ja kasvun kynnyksellä.
En enää ole se sama, joka vielä hetki sitten olin. En tiedä, mitä tällä hetkellä olen. Luulen osaavani määrittää paremmin, uudelleen, alusta alkaen sen, miksi haluan tulla. Mutta miten sinne pääsen.... en tiedä.
Osa minusta on poissa. Hyvässä ja turvatussa elämäntilanteessani olen uudella tavalla tyhjä ja rikki. Elän, näen, katson ja koen, mutta en pysty olemaan kokonaan ja ehjästi läsnä. Silmieni ja sanojeni välissä on näkymätön kalvo, koskettelematon muuri, joka eristää minut muusta maailmasta. Vastaan, nauran, itken ja olen hiljaa eikä mikään tunne tunnu silti täydeltä. Ei siten kuin ennen.
Kannan mukanani sanomatonta ja määrittelemätöntä taakkaa. Se luo turvaa, se lohduttaa, se on ystäväni, kun koitan nukahtaa, kun saan pienen hetken vain itselleni.
Olen tullut takaisin hetkeen, jolloin on pystyttävä hyväksymään. On koitettava ymmärtää, vaikka ei haluakaan. On pystyttävä antamaan anteeksi, on kyettävä luopumaan. On selvitettävä sielunsa jumi, jotta tunteet muuttuvat sanoiksi, sanat ääneksi ja kysymys vastaukseksi. On mentävä eteenpäin.
Olen palannut takaisin odottamisen odottamiseen sen mahdollistuttua eilisestä lähtien fyysisiltä puolin. Haluan ja toivon niin kovasti, olen malttamaton seuraavaan kertaan. Samalla ole tullut takaisin pelkojen, mörköjen ja ahdistuksen maailmaan enkä tiedä, miten jaksan asiaa taas käsitellä.
Osa minusta matkaa nyt tuulten, perhosten ja tähtien matkassa. Se on minussa aina mukana vaikka onkin poissa. Ja vaikka kuinka täydeksi, onnelliseksi, ehjäksi ja äidiksi itseni tulevaisuudessa tuntisinkin, tulen aina olemaan menetykseni verran vajaa.
Sylini ja sydämeni on aina oleva osaltaan tyhjä. Paluuta entiseen ei ole.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)