Paluu

Olen tullut takaisin. Maasta, jossa ilmaa tihkuu kosteutta, iristen ja orvokkien tuoksua, vuorten seinämien kuminaa ja tuulen kuisketta havumetsien neulasten valtakunnassa. Olen tullut takaisin kotiin, jossa on tuttua ja turvallista, jonka sänky on maailman paras paikka lohduttautua ja piiloutua, jonka seinien sisällä voin olla juuri sitä mitä olen sillä mielialalla mitä sydämessäni kannan. Olen tullut takaisin työhön, joka kantaa yli arjen ja tuo päivääni rutiinin, viikkooni rytmin, mutta kaikessa tuttuudessaan ja hektisyydessään jättää minut kuitenkin lopulta tyhjäksi.

Olen tullut takaisin pohdintojen maailmaan. Olen palannut aikaan, johon kuuluu syvällinen itsetutkistelu, kriittisyys, itsesääli ja sadat vielä suljetut ovet, joista pitäisi oikeat osata, ja ennen kaikkea uskaltaa, avata. Jokin ympyrä on sulkeutunut ja sisimmässäni tiedän, että olen muutoksen ja kasvun kynnyksellä.

En enää ole se sama, joka vielä hetki sitten olin. En tiedä, mitä tällä hetkellä olen. Luulen osaavani määrittää paremmin, uudelleen, alusta alkaen sen, miksi haluan tulla. Mutta miten sinne pääsen.... en tiedä.

Osa minusta on poissa. Hyvässä ja turvatussa elämäntilanteessani olen uudella tavalla tyhjä ja rikki. Elän, näen, katson ja koen, mutta en pysty olemaan kokonaan ja ehjästi läsnä. Silmieni ja sanojeni välissä on näkymätön kalvo, koskettelematon muuri, joka eristää minut muusta maailmasta. Vastaan, nauran, itken ja olen hiljaa eikä mikään tunne tunnu silti täydeltä. Ei siten kuin ennen.

Kannan mukanani sanomatonta ja määrittelemätöntä taakkaa. Se luo turvaa, se lohduttaa, se on ystäväni, kun koitan nukahtaa, kun saan pienen hetken vain itselleni.

Olen tullut takaisin hetkeen, jolloin on pystyttävä hyväksymään. On koitettava ymmärtää, vaikka ei haluakaan. On pystyttävä antamaan anteeksi, on kyettävä luopumaan. On selvitettävä sielunsa jumi, jotta tunteet muuttuvat sanoiksi, sanat ääneksi ja kysymys vastaukseksi. On mentävä eteenpäin.

Olen palannut takaisin odottamisen odottamiseen sen mahdollistuttua eilisestä lähtien fyysisiltä puolin. Haluan ja toivon niin kovasti, olen malttamaton seuraavaan kertaan. Samalla ole tullut takaisin pelkojen, mörköjen ja ahdistuksen maailmaan enkä tiedä, miten jaksan asiaa taas käsitellä.

Osa minusta matkaa nyt tuulten, perhosten ja tähtien matkassa. Se on minussa aina mukana vaikka onkin poissa. Ja vaikka kuinka täydeksi, onnelliseksi, ehjäksi ja äidiksi itseni tulevaisuudessa tuntisinkin, tulen aina olemaan menetykseni verran vajaa.

Sylini ja sydämeni on aina oleva osaltaan tyhjä. Paluuta entiseen ei ole.