Kurittomuutta

Ajatukset alkavat väkisinkin karkailla. Miten kovasti odotankaan tulevia lomia; ensin nyt toukokuun lopussa alkavaa muutaman viikon kesälomaa ja sitten sitä hiukan pidempää äitiyslomaa.

Voisin nyt jo jäädä pois töistä. Olen jotenkin siihen tekemiseen ja säätämiseen niin kyllästynyt. Päivät pitkät keskustelen ihmisten kanssa, joko yksitellen tai pienissä ryhmissä, siitä, mitä työnteko oikeasti on; miksi pitää noudattaa työvuoroja, puhuttelen laiskottelijoita ja sairaslomilla kikkailijoita, seuraan ja kyttään ja vahdin, miten/koska/kenet saan käräytettyä luvattomista poissaoloista ja lusmuilusta. Toisaalta olen saanut valtavasti lisää vastuuta ja vapautta hoitaa asiat kuntoon, koulutan esimiehiä ja asennekasvatan heitä toimimaan jämptisti ja tasapuolisesti, olen saanut uuden työtehtävän, jossa teen paljon jo tuttuja asioita ja jossa kuitenkin joudun itsekin oppimaan paljon uutta. Huomaan, että tekemiseni tyyliä ja asennettani arvostetaan ja minua kysytään kommentoimaan ja konsultoimaan jos jonkinlaista asiaa yrityksessä, jossa organisaatio on uudelleenjärjestelyjen alla yt-neuvottelujen vuoksi ja jossa konsernista on tulossa rajusti uusia toimintamalleja ja vaatimuksia.

Olen innostunut tästä työkuviosta. Olen myöskin innostunut raskaudestani ja siitä ajatuksesta, että saan jäädä pidemmäksi ajaksi kotiin. Huomaan miettiväni muuttoa isompaan asuntoon, eilen löysin itseni hypistelemästä vauvanvaatteita sekä peilaamassa peilin edessä ja sovittamassa kesävaatteita Kreikan matkaa varten ja suunnittelemassa opintojen aikataulua ensi vuodelle, samoin kuin herättelemässä haavetta kirjoittamisesta. Sitten kun aikaa on olla kotona.

Niinpä. Malttamattomuutta ja innokkuutta. Pikkuhiljaa alan mieltämään ja ajattelemaan itseäni myös äidiksi. Jotenkin on helpompaa ajatella puolisoa isäksi, se on tuntunut heti kovin luonnolliselta. Oma ja uusi rooli on vielä kaukaisempi ja hakusessa, vaikka raskauden tunnenkin koko ajan kehossani. Matkaa lapsiperheeksi on vielä seitsemän kuukautta, mikä tuntuu niin lyhyeltä ajalta. Miten saamme kaiken järjestettyä, miten ehdimme valmistautua, miten osaamme ja pärjäämme, miten ehdin tehdä kaikki asiat töissä ja koulussa, miten ehdin kasvamaan hyväksi ja riittäväksi äidiksi pienelle?

Luulen, että tämä on ihan sitä normaalia ajatuksenjuoksua matkalla vanhemmuuteen. Miten ihanaa on kaikkia näitä asioita miettiäkään! Olen onnellinen ja otettu siitä, että meille on annettu mahdollisuus tulla raskaaksi ja että se on onnistunut kaikista vioista huolimatta, lapsettomuushoitojen ulkopuolella. Samaan aikaan koitan kuitenkin hillitä itseäni, sillä kaikki on vielä niin alussa. Syyllistän itseäni haihattelemasta liikoja, ajattelemasta asioita liian pitkälle, raskauden jatkumiseen luottamisesta. Niin kovin tiukassa on ajatus ikuisesta lapsettomuudesta.

Ristiriitaista, mutta silti niin kovin onnellista aikaa.

Sekalaisten tuntemusten päivä

Aamu alkoi jännäämisellä, joka hetkessä housujen pudotuksen ja kinttujen levittämisen jälkeen muuttui suureksi hymyksi, ällistykseksi ja hiukan kirvoitti kyynelkanaviakin. Kaikki on niin hyvin kuin vain voi olla :) Näytöllä näkyi viikossa hurjasti kasvanut 8 mm pitkä kirpunalku, jonka sydän löi lujasti ja vahvasti. Kummatkin äimisteltiin ja mentiin taas aikas lailla sanattomaksi. Kyllä se nyt on vaan uskottava, että raskaana ollaan ja alku näyttää hyvältä. Saimme mukaan muutaman kuvan sekä esitäytetyn äitiyskortin. Paras pääsiäislahja, mitä voi kuvitella!

Tulin töihin ja sain kuulla kuulumiset aamuisesta kuukausipalaverista. Tänään alkoivat yt-neuvottelut 48 ihmisen kohdalta ja asia koskee nyt minua. Ihan tyhjästä, yllätyksenä ja puskista tuli tämä asia kaikille.

Onnea ja pelkoa, iloa ja surua, helpotusta ja jännittämistä, kaikkea ihan sekaisin ja yhtä aikaa. Tänään on todellinen kiirastorstai.

Talvi. Eiku kevät... vai miten se oli?

Aurinko paistaa, keltaiset muovikassit hehkuttavat keskustassa sen kanssa kilpaa väriä ympäristöön. Sielläkin, kuten minullakin, on tänään alkanut hullut päivät. Ensimmäiset öklöpöklöolot iskivät tänään, fysioterapeutin odotussalissa olin jo vessan oven kahvassa kiinni. Kotiin tullessa pöllähti hississä maku suuhun. Toistaiseksi eka kerta pytyllä on vielä kokematta.

Ja näin kauniina päivänä, kun koko asunto tulvii valoa ja likaiset ikkunat heräävät muistuttamaan olemassaolostaan, minä kaivaudun peiton alle lämmittelemään, puhisemaan, nukkumaan pois väsymystä, joka muutaman päivän verran on painanut silmäluomia niin hanakasti kiinni kesken työpäivääkin, että minut on yllätetty torkkumasta excelin kanssa. Voisin vetäytyä nyt talviunille, rauhassa kasvattaa pikkuista ja herätä vahvana ja voimakkaana, ilman pahoinvointeja, pukkaamaan toisen pihalle pesäluolasta. Nyt on kuitenkin jo kevät eikä talviunien aika ja pukkaamisen hetkellä on taas talvi.

Joten, hormonit? Kesäaika? Aprillipäivä? Maailmankirjat ovat ihan sekaisin.